Pois

Taina Kinnunen: Pyhät bodarit - yhteisöllisyys ja onni täydellisessä ruumiissa. Kulttuuriantropologinen kuvaus kehonrakennuksen mielestä. Gaudeamus 2001

 

Minä uskon Isään Arnoldiin

 bodari ja Iso Arska

Äärikehonrakentajien korkein jumala on edelleenkin Iso-Arska. FL Taina Kinnusen väitöskirja tarkastettiin 12.2.2001 Oulun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Pyhät bodarit -kirjan kuvituksesta vastaa Jari Elsilä, hänethän tunnetaan Kalevan pilapiirtäjänä. Oulun yliopistossa taideaineiden ja antropologian laitoksella amanuenssina työskentelevä Kinnunen tunnetaan myös Kalevan kirjallisuuskriitikkona

 

 

 

 

 

 

 

Pyhille Bodareille, noille äärikehonrakentajille, ei ole pelastusta absoluuttisen riippumattomassa tuonpuoleisessa vaan maanpäällisessä onnessa ruumiin täydellistymisen kautta. Sen on osoittanut mahdolliseksi heidän korkein jumalansa Arnold Schwarzenegger, sillä ei kukaan muu ennen häntä eikä myös hänen jälkeensä ole saavuttanut kaikkea; monikertaista mestaruutta, julkisuutta, vaurautta, yläluokan naimakauppoja, lopulta koko yhteiskunnan hyväksymistä. Kaikkihan häntä peräti jo rakastavat. Juuri Iso-Arskan esimerkin kirkas johtotähti voi viitoittaa tuon valtakulttuuria pelkäävän ja epäilevän, sarjakuvahahmoihinkin samaistuvan Hulkkilauman bunkkerinsa hämäristä laajemmille yhteisöllisille laitumille.

Bodarin pyhyys on kahden erillisyyden väliin piirretty tiukka alakulttuuriraja, hänen elämänpiirinsä äärimmäistä ahtautta, uskonnokseen nostamaansa sisäänlämpiävyyttä tiukkoine uskomuksineen, arvoineen, normeineen ja kokemuksineen suojana maallistuneen valtakulttuurin likaista, löysää, kuritonta ja tahdonvoimatonta elintapaa vastaan syömisen syntiä vastaan itse jatkuvasti kamppaillen. Kourassa Raamattu tai käsipaino, kunnon kiihkoilijan sosiopatologisen puolustusjärjestelmän ydin on silti yhtä ahdas pakottaen heidät hakemaan tunnustusta enimmäkseen toisiltaan.

Pyhien armon saavat samoilla kuntosaleilla viihtyvät tavalliset kuntoilijat ja näiden kahden asiakasjoukon väliin sijoittuvat harrastelijabodarit. Viimeksi mainittuihin laskee antropologi Taina Kinnunen itsensäkin kuuluvaksi kymmenen vuoden omakohtaisella kokemuksella, jonka hän katsoo juuri sopivaksi kiinnittyneisyysasteeksi kuntosalien sosiaaliseen maailmaan tehden hänet mielestään erityisen soveliaaksi kulttuurin lähinnä merkitysverkostoksi käsittävän tulkitsevan antropologian ihanteelliseen tutkimusasetelmaan, joka muodostuu käsite- (teoria-), kenttä-(kohde-) ja teksti(tutkijan ja hänen kohteensa vuorovaikutus)orientoituneen tutkimusotteen keskinäisestä kompromissista: tutkijan juuri sopivasta välimatkasta tutkimuskohteeseensa omaten toisaalta yhteisiä kokemuksia tutkittaviensa kanssa säilyttäen samanaikaisesti kuitenkin riittävän etäisyyden nähdä metsä puilta.

Hän tuottaa tutkimuskohteestaan tiheitä kuvauksia; ilmiöiden monitasoisuuden esiintuontia etsimällä yksityiskohtien mikroskooppisen tarkastelun ja koko yhteiskuntaa syleilevien abstraktiotasojen välisiä yhteyksiä. Perusabstraktioiksi hän on valinnut eritoten käsitteet ruumis, sukupuoli, uskonto ja alakulttuuri, joka valinta onkin aihepiirin huomioonottaen helppo ymmärtää.

Onneksi hän vakavuudessaankin kuitenkin tietää kaiken sanomansa todentamisen mahdottomaksi luonnehtien kollegansa sanoin mallikelpoiseksi käsittämäänsä antropologiaa: ”... tiede, jonka edistymistä ei leimaa niinkään konsensuksen täydellisyys kuin kiistelyn jalostuneisuus. Se mikä paranee, on tarkkuus, jolla kiusaamme toisiamme”.

*

Kirjan pääosa on kolmenkymmenen eritasoisen kehonrakentajan kanssa käytyjen dialogien kautta avautuvaa kuvausta niin suomalaisten kuin amerikkalaistenkin punttisalien arjesta, varusteista, fanaattisten ääribodaajien korvainväliaktiviteetista, rituaalisista käyttäytymisnormeista, sisäpiirin koodikielestä, tarkkasävyisestä kuin kotoisten sisäpiiriläistemme Jumalan terve. Se on kuvaus pukeutumisesta, ruokailutavoista, kilpailuihin valmentautumisesta, saleilla roikkuvista salirotista, bodauksen luonnonmukaisen puhtauden ja jalorotuisuuden ihanteiden takaa paljastuvasta likaisesta puolesta plastiikkakirurgioineen, hormoneineen ja niiden rahoitukseen ei niinkään harvoin tarvittavine seksipalveluineen. Hyvin on Kinnunen muuten pitänyt feminisminsä suitsissa, aavistuksenomainen ironia ei häiritse lukemista ollenkaan. Löytyypä kirjasta myös bodauksen historiaa vallankin viime vuosisadalta (1900-luvulta... niin se aika kuluu).

Se osa on omiaan sellaisia uteliaita lukijoita varten, jotka nauttivat päästä kurkistelemaan kuninkaallisten, filmitähtien, ralliajajien, bodareiden, keiden tahansa eksoottiselta maistuvien julkkisten suljettujen sisäpiiriverhojen taa, oppivatpa samalla alakulttuurien sosiologiaakin. Ne lukijat tulevat olemaan kirjan suurin ostajamassa, bodareiden itsensä lisäksi tietysti.

Loppukuudesosaan kirjasta he älkööt koskeko, sillä heillä ei ole mahdollisuuksia käsittää pöläyksen vertaa Kinnusen tosi railakkaasta infopläjäyksestä tutkimuksensa teoreettisista ja metodologisista lähtökohdista, jota kiehtoutuneena luin kuin parhaan sirkusakrobaatin suoritusta: saako vielä viidennen kiepin jälkeen kiinni trapetsista, pysyykö vielä kymmeneskin pallo samanaikaisesti ilmassa? Hän on tuskin tarkoittanut kyseistä osaa humoristiseksi, mutta hihittelyäni en pystynyt hillitsemään taputtaen kuitenkin innokkaasti hänen teoriaverkkonsa mahtavalle heitolle, yhdellä kertaa koko maailman yli! Suorastaan hengästyneenä kapusin sen sukelluksen jälkeen taas tavanomaisen arkitodellisuuden penkereelle läähättämään.

Olisi sille käsitevesakolle kyllä saanut vähän vesuria vilauttaa, niin olisi sen läpi jotain nähnytkin.  On sosiaalista metaforaa, subjektiivista, sosiaalista ja poliittista ruumista, reflektointia, essentialismia, konstruktionismia, mediarepresentaatiota ja objektifikaatiota, eetosta, emiciä ja eticiä, etnografiaa, tekstuaalisuutta, refleksiivisyyttä ja dialogisuutta, fiktiivisiä allegorioita, panoptikonia, near- ja distant-experienceä, funktionaalisuutta, substantiaalisuutta ja formaalisuutta, reaali- ja nominaalimääritelmiä, territoriaalisia rajanvetoja ja kognitiivista semantiikkaa, fenomenologiaa ja semiotiikkaa, etnografian vapauttamista mimesiksestä ja kehonrakennuksen arkaaisen yhteisöllisyyden ilmenemistä narsistisessa intersubjektiivisuudessa.

Kun ihmiskuntaa laajimmin syleilevän tieteen eli antropologian opinnäytteestä on kysymys, niin abstraktioiden yläpilvissä täytyykin lentää. Juuri se aivosolut vasta liikkeelle laittaakin. Jos jaksaa sen läpi kahlata, on saanut paljon enemmän ajateltavaa kuin kirjan punttisalipuolesta. Viisaasti on Kinnunen laittanutkin tämän (joillekin) antoisimman osan kirjansa liitteeksi, ei varsinaiseksi tekstiksi!

Markku Siivola