Pois

Reijo Norio: Suomi-neidon geenit - tautiperinnön takana juurillemme johtamassa. Otava 2000.

SUOMEN KANSAN TAUTISILLA JUURILLA

Kaakosta luoteeseen kulkeva itä-länsisuomalaisten raja on sittenkin olemassa, niin monia perinnöllisiä, kielellisiä ja arkeologisia rajoja näyttää Viipuri-Kokkola-akselin tienoita mutkittelevan. Vai leikkiikö sattuma silti tutkimusten monikerroksisen abstrahointien kanssa, jolloin todelliset ilmiöt ovat jo moneen kertaan vääristyneet kaiken tutkimuksen tuottamissa näennäisilmiöissä, joita syntyy sitä enemmän, mitä monimutkaisempia kokonaisuuksia tutkitaan?

"Tietomme on tänään sopivasti suuri nähdäksemme miten vähän tiedämme" siteeraa Väestöliiton perinnöllisyysklinikan perustaja, professori Reijo Norio Einojuhani Rautavaaran promootiokantaattia" kertoen siten olevansa todellinen tiedemies, ehkäpä nöyränäkin tuntemattomuuden edessä, samalla myös lievästi vinohymyisen huumorin ketunhäntä keikkuen suurta suomalaisuuttamme kohtaan siellä täällä, kuten "Ainakin geeniemme puolesta me olemme täällä [Euroopassa] tasa-arvoisia jäseniä".

Selkeää suomalaiskansallista fennougrilaista identiteettiä ei Norio geeneistä löydä, onpa itse asiassa hermostunut koko fennougristilingvisteihin. Venäläissekoitteinen germaanisuuden, balttien ja skandinaavien indoeurooppalaisuus sulautuneena jääkauden jälkeisiin pohjois-Eurooppaa asuttaneisiin suomalaisiin on Norion näkemys geneettisestä perustastamme.Joitakin järkyttänee tieto saamelaisten olemisesta geneettisesti lähimpänä suomalaisuutta kuin mikään muu eurooppalainen kansa.

Volgan mutkassako alkukotimme? Ei ainakaan genetiikan näkökulmalta, toteaa hän. Koska Suomi on perustettu? Ovatko unkarilaiset sukua? Kuinka paljon suomenruotsalaiset ruotsalaisia? Ovatko kielet kehittyneet enemmän kulttuuri- kuin geeni-ilmiönä, laajentaa Norio pohdintaansa ulos genetiikasta kahden muun juuritutkimuksen; arkeologien ja geneetikkojen "hiekkalaatikoille" kaivaten monitieteisyysihanteensa neljänneksi pyöräksi vielä kulttuuritutkimusta, vaikka pahitteeksi ei hänen mielestään olisi apu myöskään historian, meteorologian, paleoekologian, eläintieteen ja kansatieteen puolelta.

Tieteiden rajoja ylittävät pohdinnat yhdessä suomalaisen geenitutkimuksen ja 36 suomalaisilla eniten esiintyvän geneettisen taudin (eli "suomalaisen tautiperinnön", ensimmäisen taudin selvittäjä juuri Norio) ja viiden taudiksi ehdokkaan löytöhistorian kanssa muodostavat kirjan ensimmäisen puoliskon, joka on herkkupala eritoten vakavasti kiinnostuneelle ja tekstin tietoaineksen sulatuskykyiselle maallikkolukijalle. Niin läkähdyttävän tiivis  kuin hänen tietoteoksensa onkin, sitä keventää lukemista huomattavasti helpottava vaikeimman faktan sijoittelu harmaisiin laatikoihin päätekstistä erilleen sekä hänen kykynsä ilmaista asiansa selkeästi.

*

Kirjan jälkiosassa Norio käy läpi kaikki tähän asti tunnetut suomalaiset periytyvät taudit standardialaotsikoin: nimi, oireet, löydökset ja ennusteet,  tärkeät tutkimukset, perushäiriö, geenivirhe, hoito ja auttaminen, sikiödiagnostiikka, historia, taudin esiintyminen, yhteyshenkilöt (asiantuntijat) ja kirjallisuusvihjeet.

Tämä osa on tietysti tärkein näitä sairauksia potevien lähiympäristölle sekä lääkärillekin nopeaksi referenssiksi. Levinneisyyskartan lisäksi ansaitsevat maininnan rujoudessaankin silti havainnolliset piirrokset, yleensä yksi tautia kohden, joka yleensä riittääkin koska siihen on sijoitettu kyseisen taudin silmiinpistävimmät piirteet sairaasta itsestään ja/tai muista sairauden tärkeimmistä tunnisteista.

Tämä kirjan kaksiosainen rakenne jakaa kohderyhmänkin kahdeksi ollen kuitenkin riittävän yhtenäinen kokonaisuus, jotta yksi kirja riitti. Tietopitoisempaa teosta minun on vaikea kuvitella, joten Tieteen päivillä 10. tammikuuta tänä vuonna myönnetty Vuoden tiedekirja 2000-palkinto ei tälle detaljitiedoista suuriin tutkimuslinjoihin ja mikroskoopin alta Euroopan syleilyyn ulottuvalle rautaisannokselle todellakaan hämmästytä.

Markku Siivola