Pois

Pekka Impiö (toim.): Susirajalla - esseitä Tor-Björn Hägglundin psykoanalyyttisestä ja kaunokirjallisesta tuotannosta. Psykoterapiasäätiö Monasteri ja Kustannusosakeyhtiö Kajo 2001

 

Tor-Björn Hägglundin perintö: "LÅT POJKEN GÅ SIN EGEN VÄG"

Kuori on suoja, toisaalta este elämämme läpi. Äidin verhosta kuoriuduttuamme menee hetki ennenkuin seuraavan tason avautuessa olemme vihdoin valmiita kouluun vasta aavistellen tulevien seksuaalisten näkymien voimaa, sitten loppuu koulu ja seksin takaa alkavat aueta laajemmat kysymykset elämästä. Näin jatkuu kuorten avautuminen vuosikymmenien mittaan elämämme loppuun ja näemme sen, miksi emme aikaisemmin nähneet - tietysti vain mikäli emme jää elämänkoulun jollekin luokalle pystymättä enää kuoriutumaan seuraavien henkisten verhojen tuolle puolen.

Emeritusprofessori Tor-Björn Hägglund; hammaslääkäri, kirjailija, runoilija, nuorisopsykiatri, kasvatustieteen kunniatohtori, psykoanalyytikko, susi, tiedemies ja haaveilija, on monasti kertonut kuinka isä rohkaisi häntä omille teilleen irti äidin ahdistavasta otteesta: "Låt pojken gå sin egen väg". Ja poika meni, yhden ikäkauden verho kuoriutui, ja ennen pitkää muuriin avautui psykoanalyysin kokoinen aukko. Olen pitkään seurakunnan ulkopuolelta hänen kirjoitustensa kautta seurannut mitä hän psykoanalyysin verholle tekee, vetääkö sitä syrjään, miten ja kuinka paljon.

Mitä enemmän Hägglund on alkanut liukua kohti runoutta, kohtaamisen mystisiä hetkiä luonnon, esi-isäin ja potilaiden kanssa, tarkastellut psykoanalyytikon profeetallisen puolen sitovuutta ja mystisen puolen oleellisuutta löytää tiettömälle, kartattomalle tielle vain oman itsensä varassa, sitä vähemmän olen alkanut tuntea klaustrofobiaa hänen tekstiensä ääressä. Siinä näen, ainakin tahdon nähdä, Hägglundin muurissa uuden aukon, analyytikon profeetallisen, maailmaansitovan persoonallisuusosan heikkenemisen mystikon sisäisen ainutkertaisen yksilöllisyyden hiljaisuuden sylissä ilman jatkuvaa tulkintaa rationaalisen ja irrationaalisen välillä. Susi ja haaveilija viittaavat mielen arkaaisiin syvyyksiin ja huikaisevan runollisiin korkeuksiin, mutta tiedemies haluaa pitää kumpaakin vielä psykoanalyysin nuoran päässä. 

Hägglund on taistellut tiensä omien muuriensa läpi niin pitkälle kuin ihminen kohtuudella voi. Psykoanalyysin parhaimmuuteen johtava napanuora on joka tapauksessa jo ohentunut niin, että nyt se tuntuu olevan hänelle vihdoin se väline, jota ei välttämättä tarvitse pitää joka hetki käteen kiinni liimattuna, jolloin sen arvo hänen persoonallisten ominaisuuksiensa maksimoijana läpäisee oman muurinsa kasvattaen hänen huomattavan laajan elämäntyönsä täyteen mittaansa.

Kirjan syntytavan rajoitus

Kaikkien meidän on läpäistävä monet omat muurimme tai jäätävä luokalle. Kun aatesuunnan suojissa kypsynyt ihminen on vihdoin valmis kuoriutumaan siitä, heikentää hän omalta osaltaan tuon suunnan jatkuvuutta. Hägglund lähti omille teilleen äidin aatteet hyljäten. Niin hän myöhemmin hylkäsi myös psykiatrian, jossa psykoanalyysillä ei ollut elinmahdollisuuksia. Niin myös Hägglundin seuraajat kulkevat omia teitään, enemmän tai vähemmän näkyvästi, sillä jokaisella yksilöllä ei ole kuin yksi omaa sisäistä itseä toteuttava tie, ja toisen seuraaminen on aina itsen jonkin osan tukahduttamista. Mitä kauemmin tietty suunta säilyy samanlaisena pirstoutumatta, sitä vähemmän siinä on todellista elämää. Jokaisen tulisielun perustama virtaus pysähtyy vähitellen kuin jähmettyvä laava, kunnes jäähtyneen kuoren alta purskahtaa uusi tulinen luopioiden kieleke vanhan kuoren rikkoen, uutta suuntaa etsien. Terapiasuuntien alkuvirtojen hajoaminen, risteäminen, naapurivirtoihin liittyminen on sitä samaa elämänkuohua, joka ei antaudu millekään muodolle pitkäksi aikaa, vaan vastareaktiot vihdoin särkevät kaiken vakiintuneen elämän niin ihmisissä kuin organisaatioissa, kaikissa ulottuvuuksissa kulttuureista riippumatta.

Tämä kirja ei juuri kokoamisperiaatteensa vuoksi voi antaa tasapainoista kuvaa Hägglundin työstä, vaikka se sitä haluaakin. Se voi antaa vain hänen lähipiirinsä tulkinnat siitä, ja aatehistoria näyttää kuinka nopeasti tulkinnat eroavat niin toisistaan kuin niiden synnyttäjästäkin. Lisärasitteena sillä on kohteensa läheisyys myös psykologisessa mielessä asettaen kirjoittajat huomattavasti tiukempiin suitsiin kuin mikä on asianlaita tavanomaisessa tieteellisessä keskustelussa, myös psykoanalyysin sisäisten haarautumien dialogissa, missä sitoutumat kirjoitusten kohteisiin eivät pakota käyttämään niin paljon itsesensuuria.

Vaikka kirja pyrkii tiukan asiallisesti kuvaamaan Hägglundin vaikutusta ja ajattelua, niin kirjoittajien on väistämättä otettava huomioon kohteensa elossaolo, läheisyys, oma henkinen velkansa hänelle, noudatettava tavanomaisia kohteliaisuussääntöjä ja käytöstapoja, joka pakottaa kirjoittajat vaimentamaan kriittiset äänenpainonsa miltei tyystin. Tämä koskee tietysti kaikkia vastaavan syntymekanismin omaavia teoksia aiheesta riippumatta. Vain yhden hyvin varovaisen ja kauniisti muotoillun kritiikinpoikasen kirjoituksista tapasin. Niinkuin ei pappi haudalla vainaasta pahoja puhele, niin samoin kärsivät kuolleidenkin kunniaksi laaditut muistokirjat laatijoidensa yksilöllisistä peloista, syyllisyydentunnoista ja kollektiivisista nuhteettomuusnormeista. Laava pysyy jähmeänä pinnaltaan voimatta tämän kirjan syntytavan vuoksi poikia uusia virtoja omaan suuntaansa, vaan kerääntyvä paine pysyy näkymättömissä kuoren alla.

Hägglundin oma ääni

Niinpä jos todella haluaa ymmärtää Hägglundia, on luettava hänen omaa tekstiään, sen vuoksi kannattaa aloittaa loppuluvusta; Hägglundin omasta äänestä, joka lisäksi kertoo sellaista arvokasta kronologista tietoa, joka ei ole muualta näin tiiviissä muodossa saatavilla, ei sitä käsittelevästä ensimmäisestäkään luvusta. Tarvittaessa sitä voi täydentää hänestä riippumattomilla, jääviydestä kärsimättömillä teksteillä, joilla on mahdollista kriittistenkin äänenpainojen kautta piirtää Hägglundin tuotannolle laajempia kehyksiä kuin mitä on mahdollista hänen oman henkisen perintönsä piiristä käsin tehdä. Niinpä tämä teos sopii parhaiten kertauskirjaksi niille, jotka jo ovat paneutuneet syvästi Hägglundin ajatteluun muuta kaipaamatta.

Hägglund jakaa elämänsä kahdenkymmenen vuoden jaksoihin. Ensin kouluajat ja sotavuodet, kovaa ruumiillista työtä, se arvona ylitse muiden. Sitten parikymmentä vuotta yliopistossa useita tutkintoja hankkien ja valmistuen psykoanalyytikoksi. Sen jälkeen liittyi opetustyöhön tieteellinen tutkimustyö ja kirjoittaminen, vielä tieteellisen psykoanalyysin muotissa, kunnes lähellä kuuttakymmentä hän alkoi kiinnostua yhä enemmän taiteesta haluten vapauttaa taiteellisen luovuutensa sisäisestä tyrmästään myös maalaustaiteen alueella, mutta palasi kirjoittamiseen etsien tyyliä, joka kuvaisi enemmän kuin mihin psykoanalyysin tieteellinen ilmaisu pystyi.

Hän on vedenjakajalla, jossa hän tuntee ettei psykoanalyysin tieteellisyyden ja kaunokirjallisen taiteellisuuden välillä tarvitse olla kilpailua siitä, kummallako on enemmän annettavaa ihmiskunnalle. Hän kertoo tajuavansa nyt kuinka monen muunkin maailman rajapinnalla hän on liikkunut; suomen- ja ruotsinkielen, isän vapauden ja äidin sitovuuden, koulun ja kansankulttuurin, tieteen ja taiteen, vihdoin elämän ja kuoleman rajalla. Niihin rajoihin viittaa tämänkin teoksenkin nimi; susirajalla.

Markku Siivola

Katso myös: Piilotajunnan ääni (1986), Peilissä vaskiset kasvot, Ruumiillisuuden kosketus (1998), Rakkauden hipaisu (2001)