Pois

Susan Aldridge: Masennus ja stressi. Suom Minna Maijala. Art House 2001

David H. Ingvar: Kymmenet aivot. Suom. Olli Mäkinen. Like 2001

 

 

AIVOTIETEEN ALAMAISIA

 

 

Aivot ovat useimmille ihmisille kehomme tärkein elin, ja lääketiede sen laillistetuin tulkitsija tämän hetken yhteiskunnassamme.

 

David H. Ingvar, ruotsalainen, jo eläkäitynyt neurologian professori miettii Hemingwayn alkoholismia ja Aleksanteri III Suuren juopottelua, Dostojevskin epilepsiaa, Woodrow Wilsonin ja Leninin aivohalvauksia ja aivovaltimoiden kalkkeutumista, Churchillin aivohalvauksia, masennuskausia ja älyllistä rappeutumista, Maon sydänkohtauksia ja lihasheikkoutta, verisuonten kalkkeutumaa ja sukupuolielinten tulehduksia, John F. Kennedyn kortisolin puutetta (Addisonin tautia), Hitlerin lääkkeitten väärinkäyttöä ja Parkinsonin taudin oireita ja Nietzschen aivokuppaa.

 

Eläkkeellä ennättää, niin muistuttaa Ingvarin teos entisen Lääkintöhallituksen pääjohtajan Erkki Kivalon, neurologin tai oikeammin silloisen hermo- ja mielitautien erikoislääkärin 69-vuotiaana kirjoittamaa tutkielmaa van Goghin oletetusta kupasta, tippurista ja aivoverisuoniepämuodostumista. Fracisco Goyallakin epäili Kivalo aivokuppaa, Gerschwinilla aivokasvainta, Dostojevskilla epilepsiaa. (Vincent van Gogh - taiteilija ja hänen sairautensa. Otava 1989)

 

Ingvarin henkilökuvat ovat suppean kirjan pienoisia vinjettejä näiden kuuluisuuksien elämään, hiukan muuhunkin kuin vain sairauksiin. Hän kuitenkin runnoo ihmisen lääketieteellisen maailmankuvansa diagnooseihin yliselittäen heidän tekonsa liian yksipuolisesti niiden kautta. Aivan kuten Kivalokin.

 

Susan Aldridge puolestaan ihannoi aivotutkimusta tavalla, josta päättelin hänet ensin rivineurologiksi, kunnes hän paljastui orgaanisen kemian ja biologian opettajauransa hylänneeksi vapaaksi tiedetoimittajaksi. Hän kirjoittaa stressistä, masennuksesta ja rikollisuudesta niin likinäköisellä tavalla, että päälinjat ovat aivan hukuksissa 379 viitteen voimin haalitun silppupölinän seassa hänen pyrkiessään päättelemään detaljeista aivan liian suuria kokonaisuuksia tuottaen kritiikittömästi tilastollisia näennäisyyksiä milloin mistäkin. Siinä missä mediassa kuulemme joka päivä kaikenlaisten tilastollisten satunnaisvaihteluiden ja epätarkkuuksien esittelyä muka jonain merkitsevänä uskoen rikollisuuden/auto-onnettomuuksien/säätilan/syövän/milloin minkin muuttuneen tai pysyneen ennallaan ja olevan yhteydessä milloin mihinkin, siinä löytää Aldridge lontoolaisten (rottien vai ihmisten, se ei käynyt ilmi) paiseiden määrän yhteyksiä Lontoon pommituksien säännöllisyyteen, kahvinjuonnin ja itsemurhien liitymistä toisiinsa ja työssä koetun hallinnan puutteen ja sydäntautien keskinäisiä suhteita. Hänen tulevaisuusvisionsa sinisilmäisen typerä usko aivotieteen ensisijaisesta tärkeydestä elintapojemme muutoksiin on piinallisen hävettävää luettavaa.

 

Aldridgen kyvyttömyys ei ole harvinaista. Hän on vain yksi niistä omaa kapeaa sektoriaan todellisuudeksi luulevista ihmisistä, joita yhtä rajoittunut lääketieteen tutkimusperinne päästää esiin. Heidän kaltaisensa taivaanrantaa näkemättömät ruohonkorsidetaljeja tutkailevat työmuurahaiset tuottavat yhdeksässä tapauksessa kymmenestä lääketieteellisten lehtien prosentti- ja merkitsevyystasoklovneriaan roskaantuneet "tutkimukset" liian pienine otoksineen ja alkeellisine syy-seurauspohdintoineen lääketieteen, sitä kautta kulttuurimme sille suomilla laillistuksen ja arvovallan lainahöyhenillä.

 

Roskatutkimukset tuottavat roskayhteyksiä, joita uudet roskatutkimukset penkovat tuottaen taas uutta roskaa. Lääketieteeseen on tosin viime vuosina levinnyt yhä laajemmin tämän tutkimusroskan korjausyritys nimeltään Evidence based medicine eli näyttöön perustuva lääketiede, tunnetuimpana sen edustajana Cochrane-reviews (www.cochrane.org) joka meta-analyyseilla eli tutkimusten tutkimuksilla pyrkii seulomaan todelliset yhteydet ja vaikuttavuudet esiin huonojen tutkimusten seasta heilahtaen kuitenkin saman harhan toiseen äärimmäisyyteen mitätöiden lapsen pesuveden mukana hakemalla tutkimuksista yhteismitallisia muuttujia, joita on paljon vähemmän kuin miltä edes tarkan seulonnan jälkeen näyttää. Yritys on hyvä ja tarpeellinenkin, mutta valtava joukko tutkimukseen vaikuttaneita tekijöitä jää huomioimatta.

 

 

Ingvar on pidättyväisemmin sanojaan valitseva tiedemies, Aldridge matemaattisia merkityselämyksiä tilastollisen pohjakohinan seasta saava touhottaja. Kummankin näkemystaso on lääketieteen pirstaloima, ei sen korkeampi kuin kenellä tahansa asiaansa uskovalla, joka kokonaisnäkemyksensä menettäneenä tai sitä edes koskaan omaamattomana löytää vain omaa näkemystään suosivia yhteyksiä, joista sitten syntyvät maailmankatsomukset, poliittiset ja uskonnolliset kannat ja vainoharhaistenkin merkityselämykset.

 

 

Markku Siivola