Pois

Teuvo Rasku: Meitä eletään. Transkirja 1987
Timo Airaksinen: Moraalifilosofia. WSOY 1987

AJATTELUN KAIKKI JA EI MITÄÄN

Samassa pussissa ne Kalevan toimituksesta saapuivat, sulassa sovussa rinnakkain, professori Timo Airaksisen Moraalifilosofia, ihminen Teuvo Raskun Meitä eletään. "Tiukkaa loogista etenemistä odottavalle Meitä eletään voi tuottaa pettymyksen", sanoo kirjan takakansi. Niinhän se on; tunsinhan Raskun ennestään uniryhmäkursseilta, viehättävä vanha mies yhtä eläväisen vaimonsa kanssa, avoimen uteliaana elämää kohtaan kuin nuori pojankoltiainen.

<>

Tiukan loogikon, professori Timo Airaksisenkin muistin jossain nähneeni, ja löytyihän hän vuodelta 1981 tiukan loogisen tietokoneeni haravoitua hänet esiin kritiikkilistastani. Sotilaspsykologisen Seuran julkaisussa Yhteisönä elämisen ongelma hän kirjoitti elämisestä yhteisössä päätösteorian valossa. Joku häijympi kuin minä saattaisi ko. otsikosta sanoa, jotta pikemminkin päätösteorian pimeydessä, mutta itse totean vain, jotta: sairasta. Luonnehtiessaan mikä on moraalisesti paras vaihtoehto x yksilölle i, tarvittiin jo sigmaakin:

(yhtälö)

Elämä lie tasinut häntä tai aikoinaan sain vain epäedustavan näytteen hänestä käsiini, sillä nyt hän kirjoittaa: "Moraalifilosofia on vaarallistakin - omalla tavallaan. Sen opiskeluun kuuluu nimittäin vaihe, jossa henkilö hylkää arkiajattelun terveen järjen ja hakee argumentteja, perusteluita ja muutoksen aiheita sellaisistakin seikoista, joissa voisi tyytyä hyvän tavan ja tavallisen harkinnan ohjeisiin. .... Teoria ei voi sitoa elämän kulkua. .... Jos vain puhuja itse arvostaa filosofiaa, ei kannata keskustella. Moraalifilosofia ei siis voi olla kovin teknistä tai kapulakielistä tekemättä samalla itsemurhaa. Yksinpuhelu on niin synkkää."

Hän on siis huomannut keskustelevansa usein yksin, mutta ei silti tule ulos omasta systeemistään vaan toivoo muiden astuvan sinne sisään: "Moraalifilosofian hiottu käyttö on kuitenkin vahvin ja kestävin vaikuttamiskeino - niin uskon - kunhan vain keskusteluun osallistujilla on yhteinen käsitys välineen luonteesta ja olemassaolosta". Hän yliarvostaa filosofiaa arkipäivän ongelmien ratkaisijana mm. lääketieteessä, ympäristökysymyksissä, kasvatuksessa, politiikassa ja rauhankysymyksissä. Hän haluaa esitellä moraalifilosofian saavutuksia, puhua sen tärkeydestä näistä asioista väiteltäessä, jolloin keskustelijat saavat aseet käteen. Tämä kaikki ilmaisee hänen hukkuneisuuttaan filosofiaan. Hän elää ja hengittää filosofian "saavutusten" tahdissa. Kehitys minkä hän näkee on kuitenkin silmänlumetta, sillä kaikki on jo sanottu ja sanotaan koko ajan sille joka pitää silmänsä ja korvansa avoinna maailmalle.

Tekstiä sitoo varmaan myös kohderyhmä: kyseessä on korkeakouluihin filosofian, yhteiskuntatieteiden, kasvatustieteiden, sosiologian ja psykologian opiskelijoille tarkoitettu oppikirja, tavoitteena luoda läpileikkaus moraalifilosofian nykyiseen alueeseen ja hieman historiaankin. Milloin hän oman kantansa mainitsee, ei se ole mitenkään tajuntaa räjäyttävää, vaan aneemista filosofisten käsitteiden palapeliä: pala 2345 sopii paremmin palojen 5678 ja 1234 väliin kuin 7890 ja 3456 väliin.

Huomaan kuitenkin kyseleväni, jotta jos hän olisi saanut kirjoittaa koko kirjan vain omista mielipiteistään tarvitsematta vastata siitä kenellekään, kuinka paljon hän olisi silloin pudistellut punteistaan pois länsimaisen filosofian ammattisahureiden ajatuspurut ja sanonut jotta kivaa oli sahajauhokansankin kanssa mutta nyt tämä poika lähtee kaljalle?

Oli kuinka oli, opetusministeriön apurahan turvin hän käy läpi muun muassa arvot ja tosiasiat, preskriptiot ja universalisoinnin, emotivismin ja naturismin, intuitionismin ja moraalirelativismin, prudentiaalisuuden ja supererogatorisuuden, hedonismin ja rationaalisen utilitarismin, ja esittelee, että jos Matti haluaa tappaa Pekan ja Pekka haluaa estää tämän, niin "hobbeslaisen" subjektiivisen egoismin teorian mukaan molempien oikeudet ovat voimassa, eli se johtaa loogiseen ristiriitaan, eikä ko. teoria tämän vuoksi voi olla voimassa.

Tämä on nyt varmaan sitä sovellutusta elävän elämän esimerkkeihin, joka ei tällaisen tavallisen filosofiaan kouluttamattoman psykiatrin kalloon millään tahdo mahtua. Se, joka ei muuten pysty ratkaisemaan, pitääkö olla rehellinen silloinkin kun murhaaja kysyy hänen parhaan ystävänsä olinpaikkaa voidakseen tappaa tämän, tai oliko se varas hyväntekijä, jonka varastama käsilaukku osoittautuikin mummoksi naamioituneen terroristin pomminsäilytyspaikaksi, juokoon riemumiellä moraalifilosofien runsaudensarvesta. -- Filosofian kudelmat kuten musiikkianalyysikin ovat paikallaan ajatuksen norjistajana ja välittömän elämyksen dokumentointikeinoina, mutta tästä ja kohderyhmistään huolimatta rengistä herraksi pääsemisen mausta ei Airaksisen tuotteen kohdalla voi välttyä.

Kyllä hän toki esittää monta aivan tavallisenkin elämän konfliktiesimerkkiä, jotka sopivat pohdittaviksi minkä käsitejärjestelmän avulla tahansa. Poikkitieteellisyydestäni huolimatta arvelen kirjan sopivan vain filosofian opiskelijoille. Muiden soveltavien ihmistieteiden pariin se on liian yksipuolinen.

<>

Teuvo Raskuun olin tutustunut toisessakin yhteydessä, vuonna 1981 kirjoittamassaan kirjassa Yrjö Kallisesta. Kallinen on tälläkin kertaa päässyt mukaan Raskun kolmen muun "rajainsärkijäin" joukkoon: Arvid Järnefeltin, Aaro Hellaakosken ja Jiddu Krishnamurtin. Rasku sanoo kirjansa olevan "kannanotto hengen puolesta itseensä käpertynyttä aineellisuutta ja aineellistumista vastaan. Ja vielä enemmän: se sisältää julistuksen että hengellä on tietyin edellytyksen ylivalta jopa ohi biologisen sfäärin".

Rasku on entisensä: ei niin hirveän kaunokirjallinen, mutta sitä avoimempi ja välittömämpi. Siinä missä Airaksista ei erota ihmisenä filosofian muurien takaa, on Rasku liki, milloin mihinkin juttuun, tarinaan, mielipiteeseen yllättävästi poukahtelevassa tekstissään läsnä, lukijaa lähellä. Kun hän kiivailee kirkkoa vastaan, tuntuu hän hiukan hukkuvan yhden miehen sotaansa, mutta aivankuin tämän tietäen hän onkin antanut kirjan sen osan humoristiseksi alaotsikoksi: "Traumaattista puhetta kirkosta ja kirkon vaiheilta". Muutoin hän julistaa taas samaa mitä aina: uskontojen, ihonvärin ja muiden muotoerilaisuuksien tuolla puolen olevaa intuition, ajattomuuden, elämän mysteerin, välittömän elämyksen yhteistä todellisuutta.

Hilkka Rasku kirjoittaa Teuvoa harkitummin, sosiaalisesti "salatummin", mutta hyvin ihmisen transsendentista; "tavallisen" tajunnantilan tuolle puolen menevistä kokemuksista esitellen mm. Abraham Maslowin 25 huippukokemuksen (peak experience) tunnusmerkkiä, ja suhteuttaa tätä kaikkea ihmisyksilön kehitykseen, uskontoihin ja kulttuuriin yleensäkin. Niin Teuvon kuin Hilkankin teksteistä välittyy näiden kokemusten tavanomaisuus ja todellisuuspitoisuus: ei näkyjä, ei ääniä, ei salaseuroja tai pyhiä rituaaleja, vaan sama vanha maallinen maailma uusin kirkkaammin silmin.

Sangen kiintoisan lisävärin tuovat 28 ihmisen kirjoittamat kuvaukset omista mystisistä kokemuksistaan tuloksena Raskun parin vuoden takaiseen näitä kuvauksia pyytäneeseen lehti-ilmoitukseen. Muutama minullekin tuttu nimi on joukossa: Pehr Charpentier, Kuisma Timari, Timo I. Vasama, J.O. Mallander, Taavi Kassila (kts myös Kassila: Kosminen Viisaus, WSOY 1987), Hilkka Rasku.

<>

Kun kummatkin kirjat kainalossani taas astuin lukukammiostani ulos Göteborgin kaupungin iltasumuun, niin aivankuin olisi Teuvo seissyt vierelläni keskellä sen tuntemattomuuden hiljaisuutta.

Markku Siivola