Pois
Antti Karisto (toim): Vanhuus kaupungissa. Miina Sillanpään syntymän 130-vuotisjuhlakirja. WSOY 1977

 

ÄLYTALOSSA TAVATAAN

Porstuakamarista köyhäintaloon, vaivaistaloon, hospitaaliin, kunnalliskotiin, vanhainkotiin, palvelutaloon ja nyt vihdoin älytaloon vie vanhuutemme tie. Miina Sillanpään säätiön vanhainkoti Wilhelmiinassa odottavat seiniin upotetut tietokonekaapelit jo tietokonesukupolviaan. Maamme ensimmäisen naisministerin ja Ensi Kotien luojan syntymän Miina Sillanpään 135-vuotisjuhlaa koristaa hänen säätiönsä tällä koostekirjalla, jonka sisällön yhteys säätiöön on yhtä hämärä kuin vanhuuden ja kaupungin liitto, mutta toisaalta kaikki jo tietävät että kohta ne jyrää meitin, nuo suuret ikäluokat hoitotarpeineen, ja hellänkipeitä maalaisjuuriaan tutkailevia keski-ikäisiäkin kaupungeissamme riittää vielä heitäkin.

Antti Kariston pitkän sosiaalipoliittisen johdanto-osan jälkeen on lukija edelleen pihalla kirjan keskeisestä sanomasta, mutta komeilta kalskahtavat hänen gerotranssendenttinen metaperspektiivin vaihtuminen, luovaksi lääkkeeksi kaiken liikakontrolloinnin tarpeeseen, joka kuvastuu sosiologien in-sanassa elämänhallinnassa. Samoin merkitsee Karistolla paljon fronesiksen elämyksellisen tiedon hiljaisuus, semiootikko Hannele Koivusen perus, jota vastaan tuottamiemme signaalien kohina kuvastuu. Karistolla on villejä pohdintoja dementiasta ihmisten psykologisena pakokeinona ympäristön käskyvallasta kun eivät kykene konstruktiivisempaan gerotranssendenssiin. Psykiatrismia voidaan siis harjoittaa yllättävilläkin tahoilla.

Käskystä suihkivat kirjoittajien kynät, kenen kaupungin, kenen vanhuuden laitaa, Anne Fried omalla kuulaan hienostuneella tyylillään elämänsä kansainvälisten kyläkoosteiden eli kaupunkien tarinaa hämmästyttävällä kyvyllään löytää kaiken kokeneesta maailmankansalaisuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri sen takia oma pienenpieni paikkansa, lämmin kolonsa ja kyläyhteytensä jopa Helsingin Eirasta.

Toisesta maahanmuuttajasta Jelena Santalaisesta en oikein tiedä, kun tämä 87-vuotias mummo ei pue avuttoman nitronnielijän ja kalkkiaivon kaapua päällensä muuten kuin kauppakassien kantoavun ja viemäriputkensa avaamisen toivossa, sitten hän taas muuttuu rokkimimmiksi, joka viuhahtaa viittäkybää tukka putkella Linnanmäen vuoristoradalla ajelemaan ja sitten karatetunnilleen. Vasta myöhemmin huomaan sen olleen hänen tulevaisuuskuvitelmansa vuodeksi 2064.

Hienostunut ote on myös arkkitehti Arne Nevanlinnan, joka alleviivaa huumorin korkeimmaksi yhdistäjäksi yli kaikkien aitojen, tyylinään kirvelevän suolainen ikääntymisen ja luokkaerojen ironia, junteillekin oman itsensä ohella pöllyä antava. Huumorin alalaji sekin, vaikka Friedin tavalla raja-aidat kyllä sulavat parhaiten. Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtaja Pirkko Lahti helskyttelee kaipuutaan talonmies Pikkaraisen muiston ja maaseutuhengen perään voimatta kloonimarkettien ja ylikansallisten hampurilaisten keskellä välttyä kaupunkien hienoiselta torumiselta. Ken käyttää kuolleenkoomista hallinnoimiskaupustelullista sanaa räätälöity on jo silmissäni tuomittu, niin myös Sirpa Pietikäisen omaa tarkoitustaan vastaan kääntyvä pateettisen huudahteleva juhlapuhe vanhuuden kultaamiseksi.

Maija Massinen kirjoittaa sinne väliin vanhuudesta jutun joka häpeämättömän sentimentaalisessa uikutuksessaan voittaa jopa suomalaisen miespuolisen tangolaulajan. Keinutuolijuttukin on tikusta tehty, ja Jatta von Konowin mielipiteestä eroten pidän aitoa nakkilalaistani epämukavana.

Professori Tuomo Siitonen ottaa asialinjan vanhainkotien arkkitehtuurikuvauksilla jo keskiajasta alkaen ja Wilhelmiinaan päätyen. Pitkän linjan elämäkertatutkijaa valtiotieteen tohtori Anni Vilkkoa, 46, häiritsee kotihoitokeskeisyysajattelu ja omassa kodissa asumisen ihannointi osatekijänä laitosasumisen hyljeksinnässä. Kuitenkaan laitoksen kodiksi kokemiseen ei Päivi Elovainion tutkimuksen mukaan paljon vaadita; ovessa oma nimi, lukko ja ovikello, omat huonekalut ja WC. Ja tietokone, kohtapuoliin.

Markku Siivola

 

Missä on isäsi, kuinka voi äitisi