Pois

Olavi Noronen: Elämänkirja - vaikeuksista vapauteen. Unio Mystica 1996

ANTAUMUKSELLINEN IHMINEN

Kaukana on Norosen, 50, teksti aina ollut oman elämänsä ja ahdistuksensa häivyttävien terapeuttien teksteistä. Hän on aina nähnyt oman rajallisuutensa ja osallisuutensa tavalla, joka vakuuttaa lukijansa siitä, ettei kyseessä ole taas vain yksi haaleanlaimea terapiateoreetikko tai kirjoituspöytäänsä hukkunut hallinnollinen sinisilmä. Noronen on itseoppinut mies, omista kokemuksistaan terapiatekniikkansa kahdenkymmenen vuoden aikana rakentanut. Tuskan kohtaaminen, ja vaikeimmankin tilanteen voittamisen mahdollisuus on hänen hallitsevimpia teemojaan, jota kuvastaa myös hänen Internet-kotisivunsa (http://www.ttl.fi/scorpitos) motto "Pimeimmästä luolasta taivaan sineen"

Kiinnitin Noroseen ensi kerran huomiota kun jäähyväissanamme rakkaimmalle ja viisaimmalle ystävälleni koreilivat ripi rintaa saman lehden samalla aukeamalla vuonna 1976. Norosen muistosanojen läheisyyttä, lämpöä ja läsnäoloa vasten kävi oman tekstini kaukainen viileys erikoisen hyvin ilmi, vaikka kirjoitin elämäni tärkeimmän henkilön kuolemasta.

Hänen monivaiheiseen taustaansa tutustuin tarkemmin vasta hänen edellisestä kirjastaan Hiljaisuuden kirja (WSOY 1987), jossa hänen ymmärryksensä osallisuudestaan meidän ihmisten välisiin hullutteluihin ja terapeutin vallan väärinkäytön houkuttelevaan läheisyyteen kävivät jo hyvin ilmi.

Hänen hurja laukkansa läpi ideologioiden, niihin takerrellen mutta taas irtipäästen, on tässä teoksessa jo hiukan tyyntynyt, vaikka hän kulkeekin edelleen traditionaalisten ja esoteeristen terapioiden rajalinjoilla. Eritoten Frederick Perlsin hahmoterapia, vallankin kuolevien LSD-terapiasta 60-70-luvulla tunnetuksi tulleen Stanislav Grofin transpersoonallinen psykologia, syntymätraumoja purkava Arthur Janovin primaaliterapia, Frederick Leboyerin hieno Lempeä syntymä (Tammi 1980) ja Carlos Castanedan mainiot tekstit ovat hänen ajattelunsa keskeisiä punoksia. Mandalatekniikat ovat nousseet meditaatioiden rinnalle, ja hänen aktiiveja terapiamuotojaan ovat myös unien ja maalaisjärjen hyväksikäyttö.

Noronen on antaumuksellinen ihminen, hyvässä ja pahassa. Antaumuksellisuuden negaatio on kiihkeä antaumuksellisuus eli oikeaoppisuus, jota hän sivuaa tarpeessaan palauttaa ihmisten vaikeudet silmiinpistävän usein sikiö- ja syntymäkokemustraumoihin. Tämä yliselkeä selitysmalli ei tee oikeutta todellisuuden monimuotoisuudelle, eikä se niinikään vastaa traditionaalisen psykiatrian näkemyksiä, ja niinpä hän onkin joutunut virallisten hoitotahojen pöllytykseen ja hänet puolustuskannalle psykiatriaa, psykologiaa, lääketeollisuutta ja psykoanalyysiakin vastaan. Hän tuntee niitä kohtaan voimatonta raivoa - paljolti turhaan, koska hän näkee ne mustana ja "ymmärtämättömiä kaikki"-möykkynä pystymättä hajottamaan kuvaansa tavallisiksi ihmisiksi työnsä ääressä, jotkut heistä parempia, jotkut pahempia, aivan kuten muuallakin.

Silti en suostu nimittämään häntä ortodoksiksi, vaan edelleen puhun hänen antaumuksellisuudestaan. Hänen päättäväinen energiansa ja hyvä sydämensä, johon laillistetut terapiamuodot tosin heittävät mustan katkeruuden varjon, ovat auttaneet häntä haavojensa lääkitsemisessä, ja oman kokemuksen kautta saatu usko vaikeuksien voittamiseen antaa hänen tekstilleen elämän makua. Juuri siksi, hänen rajoituksistaan huolimatta, on hänen kirjansa ihmisen auttamisesta lukemisen arvoinen. Hänen seuraavat kirjansa tulevat kuulemma käsittelemään muita asioita, joten saattaa hyvinkin olla, ettei hän tälläkään kertaa jäänyt loukkuun Ainoan Oikean Asian kapeaksi puolustajaksi - kuten monet niin traditionaalisten kuin vaihtoehtoistenkin hoitomuotojen piirissä.

Markku Siivola