Pois

Kim Haukatsalo: Hoida selkääsi. Gummerus 2002.

 

ASIALLISESTI SELKÄVAIVOISTA

 

Potilas tietää sairaudestaan paremmin kuin lääkäri. Kipeän selän parhaat parantajat ovat ei-lääkäreitä. Näin kirjoittelee fysiatrian erikoislääkäri Kim Haukatsalo, eikä hän silti ole lääkärikuntaan kimmastunut luopiokaan, vaikka näkee ammattinenäänsä pidemmälle, eikä nimittele muiden ammattikuntien parantajia oikopäätä puoskareiksi. Siis suhteellisen epätavallinen lääkäri.

 

Hiukan liioittelin, vaan on niin virkistävää nähdä lääkärissäkin kilpailevien ammattikuntien sietokykyä ja potilaan näkemistä muunakin kuin hyönteisenä neulassa. Haukatsalo todellakin toteaa että potilas on kipunsa käytännön asiantuntija, joka ne parhaat henkisen valmennuksen oppaat kanssakärsijälleen kirjoittaa.

 

Haukatsalo ei tyydy rajaamaan selän manuellin hoidon mestareiksi ainoastaan siihen kurssitettuja lääkäreitä, vaan peräti kehystettynä tauluna esittää mitkä neljä ammattiryhmää ovat luotettavia manipulaatiohoidon antajia: Ensinnäkin OMT eli Ortopedisen Manuaalisen Terapian yhdistyksen kouluttama, yleensä fysioterapeutti. Toisena on naprapaatti, sitten koulutettu kiropraktikko (eikä pelkkä kiropraktikko) ja lopuksi osteopaatti. Yhteensä näihin neljään ryhmään kuuluvia on Suomessa nykyään kolmisensataa. Manuellit käsittelyt auttavat kuitenkin lähinnä vain akuuttiluontoisiin kipuihin.

 

Hän ei sorru yli-ihannointiinkaan varoittaen taitamattomista niksauttelijoista, joita Suomessa lienee tuhansia, ja onhan heitä varmaan noissa koulutetuissakin, mutta useamman vuoden koulutus lienee karsinut pahimmat kuitenkin pois. Haukatsalo mainitsee antavansa itsekin manipulaatiohoitoa joissain tapauksissa. Akupunktionkin hän näkee arvokkaana kivunlievityskeinona.

 

Psykiatrian alueella hän käy kuitenkin hiukan hukkaamassa tyyliään siteeraamalla oletettavasti hyvässä uskossa muutamaa tyypillisen järjetöntä, psyykeä mekaanisesti mukaan leipovaa nollatutkimusta (hervottomin niistä: psyykkiset tekijät ovat yhteydessä iskiasoireisiin, mutteivät itse [niitä aiheuttaneeseen] välilevytyrään), mutta silloinkin säilyttää terveen järjen toteamalla että suoria syy-yhteyksiä ei psyyken ja selän väliin voida vetää, eli ei tee itseään naurettavaksi verrattuna siihen kollegajoukkoon, jolle potilaan sairaus on psyykkistä vain siksi etteivät he ole löytäneet potilaan vaivoihin ruumiillista selitystä. Jopa aivan suorin sanoin hän mainitsee psykologisoinnin vaaroista. Kipupotilaan rooliin psykologisesti kiinnijääneiden kuvauksestakin hän selviää sopivasti sordiinolla. Sitten hän hukkaa kuivan tiedemiehen tyylinsä hetkeksi jälleen kuvitellen ikärasismia erityisesti suomalaiseksi ilmiöksi, ja viranomaiset, keitä he hänen mielestään lienevätkään, siihen suurimmiksi syyllisiksi. Samantien hän murehtii eritoten 55-60-vuotiaiden raatajasukupolveen kuuluneiden periksiantamismentaliteettia, kun tahtovat nyt eläkkeelle liian kevein perustein.

 

Kun hänen suppea kirjasensa on suuruudeltaan maallikkolukijalle oikein mitoitettu, kuvia ja piirroksiakin on sopivan suppea määrä, selän rakenne ja toiminta ja hoitomuodot esitellään lyhyen kiihkottomasti ja selvillä suomenkielen lauseilla ilman akateemisen kukkoilun sivumakua, niin on helppo antaa anteeksi jopa eräältä OMT-terapeutilta lainatut selkäharjoittelupiirroksetkin, vallankin kun ne eivät sentään ole aivan niin mahdottomia kuin vastaavat loputtomat naistenlehtien vääntelyohjeet.

 

Joten tässä maallikolle sopivan pieni selkätietopaketti. Ikävä vain että kirjan kansi niin söpöliinien selkävääntelykuvien kuin huonon huudahtelunimensä vuoksi viittaa halpahintaisiin toimittajatasoisiin tekeleisiin eikä kirjan sisältä löytyvään selkäasiantuntijan tekstiin. 

 

Markku Siivola