Pois

Ralf Gothoni: Pyöriikö kuu - 12 yksinpuhelua musikaalisesta elämästä ja yhteyksien etsimisestä. Ajatus 2001.

 

 

ASIOIDEN SISÄINEN YHTEYS

 

 

Värit hajaantuvat, yhdistyvät loputtomin muodoin vuosisatojen ja kulttuureiden kaleidoskoopeissa. Jotkut havahtuvat värioppiriitojen keskeltä etsimään niiden synnyttäjää, valon lähdettä, kaikki kuvat heijastavaa peiliä kaiken takana. Niin on käynyt Ralf Gothonille, eikä hän enää muusta kirjoita, vaan etsiytyy kaikkien puheenaiheiden ympyränkaarelta aina kohti niitä kaikkia yhdistävää keskipistettä; luovan hetken salaisuutta (Ralf Gothoni: Luova hetki. Ajatus 1998).

 

Ralf Gothoni, kautta maailman palkittu pianisti, säveltäjä, orkesterinjohtaja, kamarimuusikko kirjoittaa oikeastaan vain vähän musiikin ulkonaisista muodoista, mutta sitä enemmän siitä jostakin, mikä puhaltaa musiikkiin hengen. Hän kyllä kirjoittaa tässä toisessakin teoksessaan musiikin merkityksestä ja ymmärtämisestä, mutta pääteemaksi nousee entistä väkevämmin mielen avartaminen ja kokonaisuuksien tajuaminen, asioiden sisäinen yhteys, niin eri muodoin kuin ne maailmassa saattavatkin ilmentyä. Hänen pääaiheensa on aina, puhuipa hän musiikista tai muusta, rajallisesta ajasta kohoavan ihmisen pyrkimyksen ja ajattomasta laskeutuvan jumalallisen innoituksen yhtymäkohta, kuin tiimalasikuvion kahden kolmion kärjet, joissa kipinöi hengen ja materian, luovuuden rajattomuuden ja tietoisen kontrollin muodostaman epävakaan tasapainotilan jännitteisyys.

 

Musiikin maailmaan tutustuvien tulisi aivan ensimmäiseksi lukea hänen kummatkin teoksensa. Ne voisivat pelastaa vuosikausien harharetkiltä etsimästä roskan seasta sellaista mitä siellä ei kerta kaikkiaan ole kaiken sen äärimmäisen kaupallisen räimeen seassa, jota musiikiksi kutsutaan. Vallankin liedin ja kamarimusiikin ystäville on tarjolla aivan erityistä tekstiherkkua.

 

Mitkään muut musiikin alalta lukemani esittely- tai oppikirjat eivät yllä lähellekään Gothonin huikeaa näkemystä musiikin elävästä ytimestä - joka on jo musiikin tuolla puolen, mutta jota musiikki parhaimmillaan ilmaisee äärimmäisen herkällä tavalla. Itse tunsin saaneeni häneltä synninpäästön klassisen musiikin vihaamisestani ymmärtäessäni kuulleeni vain tyhjiä muotoja kumisevaa näivettynyttä virkamiesmusiikkia. Kautta kirjojensa Gothoni ei koskaan lakkaa surkuttelemasta muusikoiden sielunmyyntiä kauppakeisarille, joka maksaa paremmin kuin jumala, kuinka massiivisesti koko ketju; säveltäjät, esittäjät, kriitikot ja kuulijat on sidottu kaupallisuuden kytköksiin itsekään tajuamatta minkälaisiin musiikin teuraspenkkeihin he vapaaehtoisesti juoksevat. Muut puhuvat vain musiikista ja ihmisestä, mutta Gothoni tuo kuvaukseen myös sen välttämättömän toisen puolen; Jumalan hengen kipinän, Aatamin ja Jumalan sormenpäiden kosketuksen Michelangelon Sikstuksen kappelin maalauksessa.

 

Hänen kummatkin kirjansa muodostuvat muutamista itsenäisistä esseistä, jotka eivät rajoitu vain musiikkiin. Ne kiertyvät usein tieteisiin, vallankin fysiikkaan, tähtitieteeseen ja matematiikkaan tuorein kysymyksenasetteluin, joita voi keksiä vain omaa tietään kulkenut itsenäinen ajattelija. Näistä hän luo toinen toistaan elävämpiä vertauskuvia myös ihmisen sisäisen elämän kuvaukseen. Erityisen lähellä hänen sydäntään on pedagogiikka, opetuksen taso, tiedon jatkamisen edellytykset sukupolvien läpi, yhteiskuntaan harmonisoivan sokeuttavan tiedon ja oman itsensä löytämiselle välttämättömän tiedon välinen väistämätön ristiriita, ja niiden yhdistämisen ehdot, joita hän toistamiseen pohtii luovuuden ja kontrollin välisen herkän tasapainottelun kautta.

 

Hän kertoo myös omasta elämästään, hurjista nuoruusvuosista, jolloin luovuus kuohahteli häikäisevänä mutta epävakaana ilman kontrollin tasapainottavaa voimaa, luovuuden menetyksen tuskaisesta kaudesta, horjahtelustaan tasapainotilan kummallakin puolella, merkillisistä kohtaamisista ja sisäisistä kokemuksista. Telepatia, karman laki, psykokinesia ja levitaatio, Carlos Castaneda, ja tietysti Zen-buddhismi vallankin sen häränpaimennussarjan ja hänen siitä tekemänsä tunnetun kantaatin ja concerto grosson muodossa ovat eräitä niistä keskeisistä aiheista, joiden läpi (niihin juuttumatta) innokkaat totuudenetsijät, Gothoni yksi heistä, ennemmin tai myöhemmin kulkevat.

 

Hän on sitä mistä kirjoittaakin. Hänen tekstinsä ovat aivan ihastuttavia sekoituksia syvää viisautta ja arkipäivän pähkäilyjä, väliin jopa hiukan pystysormista luennoimistakin, mutta ennen kaikkea raisun riehakasta, elämää pulppuavaa veijarimaisuutta, poikamaisen innostuvaa leikkivyyttä, vitsikkyyttä, rakkaudellista ironiaa, hyväntahtoista ilkikurisuutta. Samanlainen hän on kuulemma edelleen luonnossakin: ennen nuori elohopea, nyt vanhempi elohopea. Jos haluatte nähdä hänen silmänvalkuaistensa tarkan verisuonituksen, tässä hänestä hyvä kuva.

 

Hänen mestaruutensa ei ole arvovaltaan suojautuvaa hierarkkista arvokkuutta vaan eläväisen villin puron porehtivaa solinaa. Hänen avoin, epätasainen tyylinsä ja uskaliaat esoteeriset aihevalintansa paljastavat kaulavaltimot kriitikkosusille, mutta hän on kaiken innostuneen tohelluksensa keskellä silti jumalten suojeluksessa, hallussaan se korkeimman tiedon laji, jota ei mikään vastaväittäminen voi murtaa; tieto tietämättömyydestä, Walt Whitmanin väkevyyttä muistuttaen: "Ympyröikää maailmoita, mutta älkää yrittäkö ympyröidä minua / sekoitan näppärimmät ja parhaimmatkin laskelmanne / pelkästään vilkaisemalla teihin / Minusta ei selvitä kirjoituksella ja puheella / kannan todisteiden tiivistymää, kuten kaikkea muutakin kasvoillani / hälvennän kaiken epäilyksen huulteni suhahduksella."

 

Ralf Gothoni on mestari niin säveltaiteen kuin ihmisyydenkin sarjassa.

 

 

Markku Siivola