Pois

Ilkka Vartiovaara: Burnoutista jaksamiseen. Otava 1996

BURNOUT ON IN

Ilkka Vartiovaara, psykiatrian erikoislääkäri, Suomen Lääkärilehden entinen päätoimittaja, lehtiin kirjoittelujensa kautta nykyisin tunnettu, on kiltti. Hänellä ei ole taka-ajatuksia eikä piikittelyn tarvetta: hän kirjoittaa ilman sarvia ja hampaita. Vaan pelkillä ikenillä ei pintaa syvemmälle pureuduta.

Hänen uusin kirjansa on jatkomuokkaus edellisestä yhdeksän vuoden takaisesta burnoutkirjastaan 'Burnout: henkinen pahoinvointi'. Sitten ilmestyi Delfiinin laulu (Otava 1995), joka ei aiheidenkäsittelytavaltaan eroa yhtään tästä uusimmasta. Syvyys on edelleen korvattu kallepäätalomaisella tekstinvuotamisen laveudella. Delfiinin sinne tänne kuljeskelu korvautuu burnoutin yliarvoisella idealla hänen kulkiessaan mitäänsanomattoman länsimaisen psykologisen tutkimuksen tradition mukaisessa hetteikössä huutomerkkilauseitaan ihastuneena viljellen ja tutkimusten tiedonmuruihin törmäillen luullen suurenevan murupussinsa joskus muuttuvan korkeamman tason synteesiksi.

Burnoutin syiksi hän luettelee huonon itseluottamuksen, A-tyypin, perfektionismin, tiukat säännöt, huonon perehdyttämisen, epäselvät tavoitteet, palautteen puutteen, laman, itsetuntovauriot, työntekijöiden vaihtuvuuden, eri ammattikuntien, johtajien ja alaisten stressit. Ja niin edelleen, satamäärin kaikkea sitä mikä tavalliselle terveelle järjelle on itsestään selvää. Pikkutietojen sateessa sekoittuvat sekoittuvat syyt, syylliset ja seuraukset yhdeksi mylläkäksi.

Lääkkeeksi hän tarjoaa lukuisia asenne- ja elintapamuutosten kehoittelulistoja käytellen superkliseitä tyyliin "kuuntele ajatuksiasi ja tunteitasi".

Kirjoittaja ammattikuntansa ja yhteisönsä peilinä

Vartiovaaraa ei viattomuudessaan ole mistään syyttäminen, sillä hän on vain koko ihmistenhoitoalaa, sen jokaista ammattikuntaa, psykologia ja psykiatria mukaanlukien, piinaavan pinnallisuuden ja alamittaisten ihmistieteiden mallinukke. Yhteiskuntasidonnaisena ja yhteiskunnalta palkkansa saavana ne tietysti heijastavat yhteiskunnan tilaa. Maallikon vuotamisille hymähtäisi, mutta ammattilaistenkin pinnallisuus kertoo murheellista kieltään koko yhteiskunnasta. Ylikuormitusta voidaan tietysti kutsua burnoutiksikin, mutta burnout on muuttunut burnoutismiksi, vakioiduksi uskonkappaleeksi, onpa päässyt myös Vartiovaaran ihastelemaksi laillistetuksi diagnoosiksi (Z73.0 työuupumus) kansainväliseen tautiluokitukseen ICD 10, jota likimain koko eurooppalainen psykiatria käyttää, Suomikin tämän vuoden alusta.

Kylmänä diagnoosina ja lisäkeinona informaatiosodassa sairausvakuutusrahoista taistellessa se vielä menettelee, mutta se on muuttumassa hyvää vauhtia Vartiovaaran kaltaisten hyväätarkoittavien sielujen myötavaikutuksella yksilöä samalla lailla patologisoivaksi diagnoosiksi kuin holtittomasti roiskitut depression ja psykosomaattisten sairauksien diagnoosit, joiden alle peittyy ruumiillisia sairauksia, vakaviakin, tälläkin hetkellä, ja ihmisistä tehdään psyykenpotilaita tavalla, jota eivät tajua niin diagnosoijat kuin heidän uhrinsakaan.

Markku Siivola