Pois
Martti Lindqvist: Ammattina ihminen. Otava 1985 

DOSENTTI IHMISENÄ

Virallisen psykiatrian erämaassa tapaa melko harvoin normista poikkeavia keitaanetsijöitä. Positiiviseen suuntaan poikkeavia. Eteisen peilin edessä itsensä inhoamista harrastava teologian tohtori Martti Lindqvist on yksi näistä kummajaisista. Meillä päin sanottaisiin, ettei mikään turha jätkä: Tampereen yliopiston terveydenhuollon etiikan dosentti, lääkintöhallituksen asiantuntija lääketieteen etiikan alalla ja kaikki. Hänen juhlavankalskahtava ammatillinen kaapunsa on arvovallan seireenilauluista huolimatta silti miellyttävän ohut. Se päästää melko paljon lävitseen totuuden auringon polttavia säteitä inhimillisyyden kirvelevään verinahkaan.

Olen kuullut Lindqvististä jo hyvän tovin; parikymmentä vuotta. Muistan kiinnittäneeni huomioni jo silloin, oman nuoruuteni sokeuden keskeltä, hänen sanojensa välistä pilkahtelevaan ihmiseen. Hän on potilaan, köyhän, heikon, sairaan puolella muuallakin kuin juhlapuheissa.


Ammattieetikkona muistuttaa Lindqvist hoidon etiikkaan sisältyvän ammatinkin:


Toisaalla ammatintakainen paljas ihmisyys, toisaalta on keisarille annettava mikä keisarin on; suostuttava kulkemaan ammattiroolin ohjaksissa. Vaan kuinka kireissä? Pyöveli, sotilas, pommitehtaan työläinen? Parempi itkevät lapset kolmannessa maailmassa kuin asetyöläisen kotona? Siinäpä ratkaisematon pulma, jonka kohtaavat kaikki uskonvarmuuden huuruista esiin yrittävät, sillä todellisuuden loputtomat variaatiot murtavat tietysti jokaisen lopputuleman.

Kiihkoideologioihin sortumattomana joutuu Lindqvist tietysti ottamaan "TV:stä tuttu"-sankarin, mainion Kenny Everettin kaltaista "And yet... mutta toisaalta..."-asennetta, tarkastelemaan kaikkea kummaltakin puolelta: älköön kasvissyöjälääkäri potilailleen rehujansa pakottako, lestadiolainen apteekkari myyköön kondomeja kuin siimaa (AIDS ja kaikki...), lääkäri tuikatkoon kuolemanuhan edessä verta Jehovalaiseenkin. And yet... Ja passaako pasifisti rynnäkkökivääritehtaan työläiseksi? - Sama toistuu hänen pohdiskellessaan niin pienempiä kuin suurempia hoitoalan asioita. Hän lähenee äärimmäisyyksissä käyneiden arvostamaa kultaista keskitietä. Tai hänen sanoillaan ilmaistuna näennäisesti toisinpäin: "Kaikki todellinen on joko hyvin pientä tai hyvin suurta. Mikään keskikokoinen ei ole aitoa." Tästä muistuu mieleeni katkelma C.G.Jungin kirjeestä eräälle nuorelle oppineelle:


Lindqvist puolestaan: "Mielestäni näistä asioista voidaan teorian tasolla tehdä vain luonnoksia". Heikoimmillaan hän on luonnostellessaan erilaisia luetteloita, mm. kymmenen kohdan piirreluettelon eettisesti herkästä ja vastuullisesta asennoitumisesta. Samoin on hoitajille tarkoitettuja "käskyjä" kymmenen kappaletta. Ihmiskäsityksen tärkeydestä on viiden kohdan luettelo. Niissä näkyy kiteytyneimpänä hänen se puolensa, joka on hiukan liikaa jalat irti maasta. Ne ovat yksipuolisessa hyvyydessään kohtuuttomia kaikille, vallankin hoitajan kymmenen käskyä. Samalla kun lauseet sanallisesti muistuttavat hoitajaa olemaan vaatimatta itseltään mahdottomia, sisältävät ne kokonaisajatuksessaan; rivien väleissä, mitä vahvimmin tuon vaatimuksen. Muistelen joskus ko. käskyluettelon jonkun sairaalan seinällä nähneenikin. Sellaiset korkeaeettiset käskyt vain pahentavat sitä muutenkin vaikeata huoraamisen eli palkkarakastamisen myyttiä, joka hoitohenkilökuntaa kaikkialla riivaa: aina vain pitäisi enemmän ja enemmän rakastaa, olla laupiaampi, ymmärtäväisempi ja avuliaampi.

Olen riittävän paljon ja riittävän läheltä seurannut tätä neuvottomuutta, toivottomuutta ja vihaa aiheuttavaa hyväntahtoisuudesta noussutta rakkauden harhaa. Nämä taulunsa voisi Lindqvist kyllä käydä noukkimassa pois sairaaloiden seiniltä, vallankin kun itsekin kirjassaan puhuu pahuuden kieltämisen vaarallisuudesta:

<>

Selvimmin hän soveltelee etiikkaansa syntymän ja kuoleman käytännön esimerkeissä, joista jotenkuten voi arvioida, mitä seinää vasten hän asettuisi ammuttavaksi, jos tiukka paikka tulisi:

Sikiödiagnostiikka ehdottoman vapaaehtoiseksi. Ei mahdolliseen manipulointiin johtavaa vammaisrekisteröinnin "kohtuutonta" laajentamista. Tiukemmat kriteerit sikiöllä havaitun tai epäillyn sairauden tahi ruumiinvamman perusteella tehtäville aborteille.

Ei aktiivia eutanasiaa. Ketään itsemurhalle altista ei ole jätettävä rauhaan. Omaisille ei saa sälyttää vaikeita hoitoratkaisuja kuolevan potilaan suhteen. Yöpymismahdollisuus potilaan omaisille järjestettävä. Hoitajan on tuettava myös potilaan omaisia. Hoitajaa ei pidä pakottaa omantunnonvastaisesti uskonnollisen tuen antamiseen.

Vanhusten hoitoon resursseja, hoitopaikkoja ja läheisyyttä. Alkoholistihoitoa ei tule rakentaa "itsehankitun sairauden" käsitteen moralisoiville periaatteille ja raittiusjärjestöjen ei tulisi hylätä avointa yhteiskunnallisen liikkeen ideologiaa ja myydä itseään terveysvalistukselle ja terveydenhoidon järjestelmille. Hoitajalla on ehdoton hoitovelvoite myös AIDS-potilaiden kohdalla.

<>

Olisin kaivannut Lindqvistiltä vieläkin "taiteellisempaa" otetta. Hän on yksi niitä harvoja julkisuuden keskustelijoita, jotka ovat panneet todellista itseään likoon, ovat elämän vereslihalla. Hänen teksteissään on aina ollut koskettava, inhimillinen, itse läpieletyn sävy, inhimillisyyden voima, jonka mielelläni näkisin vieläkin pelkistetympänä, vieläkin riisutumpana tämän kirjan määritelmistä. Määritelmä kutsuu helposti toistaan, ja niiden sumuverho alkaa silloin tiivistyä paljaan ihmisyyden eteen. Lindqvistin sielu on kypsä tulemaan pois eetikonkin kaavusta (vaikka ammattieetikkona jatkaisikin), viimeisistäkin määritelmien rippeistä. Mutta hyvä näinkin. Oma ruokahalunihan se tässä kasvoi hyvää saadessa.

Markku Siivola
(kts myös: Martti Lindqvist: Miehen mittainen mies ja Mieli vai tarkoitus)