Pois

Wayne W Dyer: Löydä henkinen minäsi. Suom. Eeva-Liisa Jaakkola. Otava 1998.

 

EESAUN KÄDET, JAAKOPIN ÄÄNI

 

Muiden matkijoita ovat miltei kaikki psyykestä puhuvat. Oppilaat ovat aina opettajiensa papukaijoja. Heidät on helppo luokitella, koska he ovat jo valmiiksi luokitelleet itsensä.

Todellinen luovuus on luokittelemattomuutta. Kaikki sanomamme perustuu toki huomattavassa määrin menneiden polvien työlle, muuten sitä ei ymmärtäisi kukaan. Ulkoisen muodon; kielen suhteen emme voi olla omaperäisiä. Aito vapaus ei ilmene sanoissa, vaan niiden maalailemissa viittauksissa johonkin, joka ei ole missään yksityiskohdassa, vaan ilmentyy vain sanojen, lauseiden, sivujen suhteissa toisiinsa.

Vaikeaa on luokitella myös sellaista, jonka suhteen on itse sokea. Minulla on ollut vaikeuksia erottaa kuinka paljon kummastakin on kysymys vallankin kahden herran kohdalla: Paul Bruntonin ja Wayne W. Dyerin, kummatkin suomalaistenkin kestosuosikkeja jo parinkymmenen vuoden ajan.

Heidät olisi helppo huitaista syrjään puolihulluina hyypiöinä, vallankin Bruntonin esoteerisine taivasteluineen. Tai ylistää jälkimmäisen periamerikkalaista itseensä turvautumisen viisautta, nyt hengellisessä kaavussa. Omien kritiikkieni vaihtelut parinkymmenen vuoden ajalta paljastavat kuitenkin horjuvuuteni heidän suhteensa. Käyttäväthän he samoja Eesaulaisia ilmaisuja kuin minäkin.

Bruntonista olen päässyt joltisenkinlaiseen rauhaan (Ajatuksia etsijän tiellä), mutta Dyer, ensin lynkkaamani, sitten varovaisesti arvostamani, sekoittaa minua taas kerran.

Järjen ylistyksen voittajafilosofia on heikentynyt Dyerin uskonnollisten kokemusten kautta. Tuo taitekohta näkyi selvästi hänen 55-vuotiaana laatimassaan kirjassa Sinäkö ihmeidentekijä (Otava 1993, alkup. 1992), jossa hän inhosi aikaisempaa tuloskeskeistä elämäänsä. Tällä kertaa hän paljastaa käyttäneensä jopa huumeita.

Edelleenkään ei hänen hurmoksellista tilaansa kuitenkaan pysty juuri erottamaan maniasta, eikä hänen silmitön ohje- ja neuvoroiskintansa, jota vain lapsenmieliset voivat vaivautumatta kuunnella, osoita yhtään laantumisen merkkejä tässä hänen vuonna 1995 alkukielellä julkaistussa teoksessaan, joka on edellisestä muuttunut lähinnä "korkeamman minän" ja tätä jumalyhteyttä vastustavan "egon" voimakkaampana painotuksena.

Vaikka Dyerin henkisiin opettajiin kuuluvat Nisargadatta Maharaj ja Ramana Maharshi, samat herrat kuin omat kotiguruni, niin tästä yhteisestä arvostuksesta huolimatta käännyn taas lopulta arvioimaan Dyerin samalla tavoin korkeamman minä valekaapuun pukeutuneen egon hurmassaan eläväksi kuin Paul Bruntonin. He kuvaavat samaa prosessia, joka näkyy kaikista uskontositoutumista: loputtomia miettimis-, tuijottamis- ja käyttäytymisharjoituksia, loputonta mielen pakottamista, käskyjä ja kehotuksia, rukouksia (jotka aina ovat mielen mankuvaa metelöintiä), vakuutteluja jumalan kohtaamisesta näillä menetelmillä, tyydytyksen ja ilon sekoittamista totuuteen, huutomerkkilauseita satoja satojen perään, pyhyyden haisua, liikuttavia kuvitelmia olennaisimman tavoittamisesta vähän kerrassaan. Ego ei kuitenkaan hiljene vaan vain vahvistuu sen ryhtyessä ehdoin tahdoin itseänsä hävittämään.

Tämä ei vähennä heidän pyrkimystensä kauneutta, joka tuottaa kyllä ympäristölleen sosiaalista hyvää, ja se on jotain sekin. Mutta heidän menetelmäsidonnaisuuttaan - joka johtaa toisia menetelmiä vastaan ja sitä kautta ristiriitaan - se ei vähennä, niin olennaisesta asiasta kuin puhuvatkin.

 

Markku Siivola