Pois

Pekka Hämäläinen: Myönteisyyden mahtava voima. Tammi 1993.

EI NIIN PAHAA

Positiiviajattelija Hämäläisen paikoin efektihakuisessa tekstissä on iloisen kristillisyyden näennäishuoletonta puhekieltä, jonka ylivireisyyttä ei väliin voi vaivautumatta lukea. Hän ei kuitenkaan ole taivaankauppias, vaan säilyttää maailmaa ihmettelevän ja maan kamaralla pysyvän henkilökohtaisen otteen kertomuksessaan pienen pojan, lyseostakin poispotkitun, taistelusta ulos avuttomuutensa kätkevästä koheltajapelleroolista, kotipiirinsä kirkollisista kahleista ja vanhempien kireästä uskonnollisuudesta kohti aikuisuutta, papiksi ja perheterapeutiksi.

Positiivisen ajattelun mainospasuunat soivat meidän aikakautenamme joka ilmansuunnalta, asiallisen perustellusti kuten Martin Seligman Optimistin käsikirjassaan(Otava 1992), tai hurmoksellisen kuvitteellisessa Pollyannahengessä. Hämäläinen liikuskelee jossain näiden välimailla saamatta asiaansa oikein kasaan, vaan puheen kopasta suuntaan jos toiseenkin vierivät tarinakerät löystyttävät kirjan rakenteen turinapalasiksi, joita kokoilemalla voi vähitellen päätellä hänen reseptinsä olevan positiivisten puolten; opetusten haku vastoinkäymisistä. Tämän hän nimeää positiiviseksi realismiksi, asenteeksi joka ei kiellä vastoinkäymisiä vaan osaa ottaa oppia niistä.

Keinot jäävät positiivisen viestinnän ja ajattelun harjoittamiseksi mm. mielikuvien avulla, joilla vanhat negatiiviset kuvat opitaan ensin tunnistamaan ja tunnustamaan ja läpityöskentelemään, loput kiertämään, mikäpä aivoista vanhat arvet kokonaan poispyyhkisi. Nimenomaan ajatuksiin eikä tunteisiin keskittyminen ja niiden käytännön harjoitukset riittävän pienine selkeästi määritettyine ja kirjattuine tavoitteineen tuovat hänet lähelle kognitiivisen terapian menetelmiä, tosin hyvin suppeasti.

Kerran sortuu Hämäläinen käyttämään lääkäreiden ja pillereiden halventamista oman terapiansa ylemmyyden korostamiseen, vaan eipä hän liene kohdannut niitä realiteetteja mitkä kunnallisissa houruinhoitopisteissä vyöryvät päälle, johon rakkaus ja terapia riittävät yhtä vähän kuin Jeesuksen mahdollisuudet parantaa kaikki spitaaliset. Kaikki kunnia silloin psykiatreille, jotka kaapivat potilaitaan edes psyykenlääkkeillä kuten Job paiseitaan ruukunpalasilla, jos muut resurssit eivät riitä.

Vaan kaiken kaikkiaan on Hämäläinen aivan sympaattinen avoimuudessaan tekstin hengästyttävästä tempoilusta huolimatta. Hämäläisen kirjan pääosa on hänen harjoittamansa pari- ja perheterapian esimerkeissä. Runsaat pienet arkisten pikkusankareiden "näin voitin vaikeuteni"-tarinat potilaiden kertomina elävöittävät nekin osaltaan kirjaa, joka ehkä yhdessä jos toisessakin elämän loukussa kyyhöttäjän saa hetken miettimään: "jospa minäkin..."


Markku Siivola