Pois

Olavi Noronen: Hiljaisuuden kirja. WSOY 1987

EI NIIN PYHÄ NUORALLATANSSIJA

"Psykoterapeuttien talvikursseilla olemme ruokajonossa ystävällisiä ja jaksamme kärsivällisesti odottaa vuoroamme, mutta työpaikkamme läheisyydessä olevan baarin ruokajonossa tuo pyhempi minämme on väistynyt johonkin."

Meditaationopettaja Olavi Noronen tunnustelee tuollaisia osoittaen vielä olevansa ihminen eikä itseään ihanteensa mukaiseksi vääristävä itsepetkuttaja. Mieleeni muistuu Léo Matos, josta Noronenkin kirjassaan mainitsee. Hän piti hirmuisen kauan sitten uniseminaarikurssia jossain Sisä-Suomessa. Hän puhui vastuusta väsyksiin saakka mutta viittasi kintaalla ryhmän vastuuntunnottomuuteen ärtyneelle opiston keittiöväelle ottamatta mitään vastuuta kanssaihmisistään oman roolinsa ulkopuolella. Hän piti tauotta yllä gurun hymyilevää itsetyytyväistä naamiota, ja itketti törkeästi heikompia kurssilaisia ideologiansa varjolla, kunnes vihdoin kolmantena päivänä huomautin hänelle hänen pelistään. Hänen roolinsa oli ohuempi kuin olin aavistanutkaan. Malttinsa ja roolinsa menettäen hän kaikkien nähden heristi minulle nyrkkiään, astui lähemmäs minua ja huusi minua hulluksi. Kun osoitin hänen nyrkkiin puristettuja käsiään, hän hätkähtäen heräsi unestaan ja vilisti kiireenvilkkaa takaisin hymyilevän gurunaamion taakse.

Noronen nimittäisi tuollaista vertikaaliskitsofreniaksi:

"Jos huomaat muuttuvasi yhä pyhemmäksi, paremmaksi, ymmärtäväisemmäksi, avuliaammaksi ja rakastavammaksi ihmiseksi riippuen siitä missä tai keiden kanssa olet, voit luokitella itsesi vertikaali-skitsofreenikoksi. Mikäli et pysty sitä itsellesi myöntämään, olet ansassa hyvin syvällä. ... Vuosia sitten tajusin itse pudonneeni tuohon ansaan enkä ole vieläkään kokonaan päässyt sieltä ylös."

Eikä hän tietysti pääsekään - muuhun kuin tietysti vertikaaliskitsofreniaan, tai sitten hän olisikin uusi jeesus. Omanarvon kohottamisen tarve kuultaa Norosen tekstistä edelleen, mutta se ero hiljan arvioimaani elokuvaohjaaja Taavi Kassilan melkoisen samoja asioita tangeeraavaan tekstiin nähden on, että Noronen myöntää tarpeensa, kun Kassila on vielä liian ylpeä tunnustaakseen sen. Juuri tässä on Norosen suurin inhimillinen arvo. Hän ei ole ainoastaan välttynyt napsahtamasta johonkin joukkouskoon, vaan myös saanut havaita, kuinka yksityisuskokin saa helposti yliotteen ihmisestä.

Norosen kirjan rakenteellisen tason heikkous on toisaalta inhimillisen tason vahvuus. Teksti ei ole rautaisesti jäsenneltyä, ja pikkuasiat tuppaavat sotkeutumaan suurten linjojen sekaan, luisumaan otsikoittensa ulkopuolelle, mutta minusta vaikuttaa siltä, että se on hänen tutkijahenkensä aitouden ilmaisu, sillä hän ei ole koskaan oikein varma, mihin jalkansa oikein sijoittaisi pettävien ideologioiden maaperällä, ja niinpä hän huojuu uskon ja epäuskon, intuition ja analyysin, yksilöllisyyden vapauden ja menetelmäsidonnaisuuden välisellä partaveitsenterävällä rajalla kuin nuorallatanssija tavalla, joka saa minut pidättämään henkeäni jännityksestä, kummalle puolelle hän lopulta horjahtaa. Mutta ei hän horjahda, vaan aina löytää tasapainottavan elementin, palaa takaisin pystyasentoon, josta näkee kumpaankin suuntaan, toisiaan vastaan taistelevien ideologioiden rintamalinjoille.

Nyt 40-vuotias Noronen kiinnostui 14-vuotiaana mekaniikasta ja elektroniikasta. 17-vuotiaana hän suoritti radioamatööritutkinnon ja hommaili radio- ja TV-alan tukkuliikkeessä, sitten PTH:n radioasemalla ja radiolaboratoriossa. Vähän päälle kaksikymppisenä hän sai ensimmäiset kosketukset meditaatioon, kiinnostui hypnoosista, psykologiasta, parapsykologiasta ja judosta sekä laukkasi juoksulenkeillä judon sm-kilpailuja varten. 28-vuotiaana oli vuorossa hahmoterapia ja transpersoonallinen psykologia ja muutama meditaatiolaji. Puolivälissä neljääkymppiä hän lähti omille ideologisille teilleen, teki 37-vuotiaana hyvin myyneen rentoutuskasetin, kirjoitti Jännittäjän kirjan, nyt tämän toisen ja kolmas on tekeillä. Työkseen hän harjoittaa psykoterapiaa.

Tämän kirjan keskeinen teema on meditaatio, vallankin mantrameditaatio. Ei kuitenkaan transsendenttinen meditaatio eli TM, jonka ilmenemismuotoja ja moraalista tasoa kohtaan hän tuntee erityistä vastenmielisyyttä. Hän antaa käytännön neuvoja mantramietiskelyn harjoittamisesta, mutta koko ajan varoo kuuluttamasta sitä ainoaa oikeaa oppia, vaan muistaa sen parhaimman menetelmän syntyvän harjoittajasta itsestään, ei ulkoa tuotujen oppien kautta.

Meditaation ohella hän sivuaa lähes kaikkien yleisten rajatieteiden alueita tavoitellessaan elämän kokonaisuutta. Carlos Castaneda, J. Krishnamurti, Edgar Cayce, zen-buddhismi, Ramana Maharshi, Tarthang Tulku, Frederick Perls, Pekka Ervast, Reima Kampman, Ram Dass, Paul Brunton, Kahlil Gibran ja monet muut itseensä matkalla olevan ihmisen tyypilliset tienviitat vilistävät lukijan silmien ohi. Noronen kipaisee ottamassa kantaa milloin mihinkin kuten tsakroihin, syntymäkokemukseen, transpersoonalliseen ihmiskuvaan, huippukokemuksiin, pahoihin henkiin, jumalaan ja maailmanrauhaan. Ideologiset kirjathan tapaavat apråpå usein loppua lukuun "meidän-menetelmällä-maailmanrauhaan". Ensiksi sattui sisällysluettelosta silmään Norosen kirjan viimeinen luku "Meditaatiolla maailmanrauhaan" joten ajattelin oitis että tattis, siinä meillä taas yksi!, mutta ei se luku sitten muita pahempi ollut, eikä meditaatiota ainoana pullonkaulana maailmanrauhaan esitetty.

Kirjan olennaisinta arvoa en näe meditaation esittelyssä, vaan Norosen pyrkimyksessä totuudellisuuteen, ja se prosessihan voi käyttää harjoitusvälineinään mitä tahansa tämän maailman ilmiöistä.



Markku Siivola

kts myös Elämänkirja -vaikeuksista vapauteen