Pois
Anna-Maija Elonen: Selviytyjätyyppi. Otava 1997

ELÄMÄ KUIN KUOLEMA

Kun Anna-Maija Elosen, 32, kirjan alkuluvussa köyrittiin takaapäin, ja puhuttiin pillusta, tisseistä ja nussimisesta, kuulin vanhan moralistin äänen AHAA taasko yksi näitä moderneja naarastiikereitä, joita rautahannuharhautetut ja naismaisten pappien pitämissä keskusteluryhmissä istuskelevat miehensurkimukset saavat luikkia lähikapakoihinsa karkuun kotireviirinsä menetystä murehtimaan? Vaan ei hän ollutkaan naisen aseman yleisen nousutrendin humalluttama ihmisparka eikä Naisen Pyhän Seksuaalisuuden vaalija, joka ovelan aloituksensa jälkeen olisi voinut varmuudella osoittaa miesten kuuluvan sikojen sukuun.

Mitä hän sitten kuvaa? - "Ihmisiä elämän ja kuoleman leikkauspisteessä" vetäisee mainos, eikä selvyyttä löydy vielä kirjan harhailevasta takakansitekstistäkään.

Ei se löydy kirjan sisältäkään. Elonen pukee kertojaminänsä entinen koulukotilapsi, selviytyjätyyppi, nykyinen lehden toimittaja (jota työtä Elonen itsekin on tehnyt) Kalle Aatos Kotirannan vaatteisiin, antaa hänen kohdata rakkaan lapsuusvuosiensa Eevan vielä aikuisena sekä tappaa sen jälkeen Eevan vaikeaan sairauteen. Se lienee sitä mainoksessa kuvattua "elämän julmaa sattumanvaraisuutta", kohtalonomaisen ohuenvärjyvää muukalaisuuden seittiä joka alkusivulla kehitään auki, ja juuri samasta kohtaa painetaan kiinni viimeisellä, loppunäkynä kuoleman mustaa kehystä vastaan rakastetun lapsi.

Mitä paremmin muukalaisuus kuvataan, sitä väkevämmin elämässä kiinni sellainen teos silti on. Elosen kirja ei ole kiinni missään, vaan se kompuroi lyhyin lausein ja pinnistetyin mielikuvin eteenpäin kohti dramatiikan loittonevaa virvatulta. Kalle vaeltaa elämän läpi kestosumussa, josta Eevankin kasvot nousevat esiin vain naisellisuuden heikkona väreilynä elämän pintaan. Kallen petetyksi tullut vaimo ja Eevan äiti piirtyvät sitäkin kaukaisempina valjuina hahmoina, tunteet ja ajatukset kuurassa. Muiden piirteitä tuskin enää edes havaitsee.

Ehkä tämä kaikkiläpäisevä valjuus, ympäristökuvien värittömyys, rytmin ja jännitteen puuttuminen, verettömien ihmisten lipuminen tapahtumien ohi kuin niitä ei olisi ollutkaan, on jonkin toisen näkökulmasta katsoen varmaan kuulaan kaunista taidetta. Taiteen määritelmästähän (mikä paradoksi!) se tietysti riippuu.

 

Markku Siivola