Pois

Tony Dunderfelt: Elämänkaaripsykologia. Sairaanhoitajien koulutussäätiön julkaisuja. WSOY 1991.

ELÄMÄNKAARESTA ELÄVÄSTI

Sairaanhoitajien koulutussäätiön julkaisut ovat seuranneet elämäntietäni aina nuoresta kandinrääpäleestä saakka: ensin lääkiksen tenteistä läpiauttajina, ne kun riittivät niissä yleensä minimipisteiden saantiin, sittemmin yli kahden vuosikymmenen läpi hirvittelyn aiheina sitä enemmän, mitä enemmän hoitotiede on saanut ilmaa lainasiipiensä alle, kahtena viimeaikaisimpana esimerkkinä vanhojen lohikäärmeiden opas nuorille lohikäärmekandidaateille: Sundeen & Stuartin puistattava viisivaiheinen prosessiajatteluhirvitys "Vuorovaikutus - avain hoitotyöhön" (1987) ja Jaqueline Fawcettin omat luokittelunsakin luokitteleva äärirutikuiva pystyynkuollut superabstrakti teoriaesittely "Hoitotyön käsitteellisten mallien arviointi" (1989), josta vannon ettei siitä tavallinen sairaanhoitaja ymmärrä hölvästä eikä pöläystä. Sairaanhoitajien ammatti-identiteetin etsinnän koomisina ylilyöntiesimerkkeinä ne ovat sitävastoin mainioita.

Nukkuvatko vanhat lohikäärmeet talviunta kun heidän ohitseen pääseekin hiippailemaan aivan outo luopio, Tony Dunderfelt, joka ei nuoleskele hoitotiedettä, ei hännystele lääketiedettä, ei pysäytä kaikkea ympärillä liikkuvaa teorioihin, vaan lähtee itse liikkeeseen, jopa elävään ja innostuneeseen, välillä jopa naivistiseen saakka ulottuvaan, kuuluttaa introspektiota tasaveroiseksi muiden tutkimustapojen rinnalle, maalaa impressionistisia kuvia unnuttavan yksioikoisen logiikan raiteilla kolkuttelun sijaan? Teosta voitaisiin myydä vaikka parapsykologisten seurojen kokouksissa koska hän antaa todellisuuden monimuotoisuuden pohjattomuudelle mahdollisuuden aina ruumiista irtautumisen ilmiötä myöten.

Dunderfeltin johtotähdet ovat hänen tietoisesti erityissanastoa ja teoretisointia välttävän subjektiivisen kirjoitusotteensa mukaisia: erityisesti Carl Gustav Jung ja Rudolf Steiner. Dunderfelt haluaa kirjoittaa impressionistisella tavalla kokonaisvaltaisesta henkisestä ihmiskäsityksestä käsin, ja sitähän nämä kaksi herraa edustavat mitä suurimmassa määrin. Suomalaisista vaikuttajista saa tilaa eniten suomalaisen psykologian Grand Old Manin; Lauri Rauhalan kokonaisvaltaisuutta tavoitteleva tunnettu orgaaninen/situationaalinen/tajunnallinen - kolmijakoon perustuva ihmiskäsitys. Dunderfeltin seuraan Rauhala sopiikin, tuo omien teorioidensa tuonne puolen aina yrittänyt teoreetikko, aikoinaan filosofian dosentti ja psykologian apulaisprofessori, joka kritisoi länsimaista tiede- ja terapiailmastoa, kirjoittaa yllättäen kirjan "Meditaatio" (Otava 1986), näkee meditaation mahdollisuuden jopa eräänä tieteellisen tiedonhankinnan muotona, suosittaa sitä psykoterapeuttiseksi menetelmäksikin. Dunderfeltin into puolustaa introspektion arvoa jopa tieteellisesti pätevänä menetelmänä käy näin kauniisti yksiin Rauhalan tarkoitusperien kanssa.

Elämänkaariesitykseen kuuluvat tietysti klassiset Erik. H. Eriksonin teoria psykososiaalisen kehityksen kahdeksasta vaiheesta sekä Maria Montessorin teoria lapsuuden ja nuoruuden neljästä kehitysvaiheesta. Muita Dunderfeltin esittelemiä ihmiskäsityksiä ovat Charlotte Bühlerin, Jungin, Freudin, Lauri Rauhalan, Erich Neumannin ja Rudolf Steinerin. Muun tekstin väliin hän ripottelee otteita muista kirjoista ja lehtileikkeistä, kertoen Mihail Gorbatshovin, Saima Harmajan, C.G. Jungin, Rudolf Steinerin, John Lennonin, vieläpä vuorineuvos Paavo Suomisenkin elämänkaaresta.

Jos Dunderfeltin teosta ei kuulla poltettavan sairaaloiden pihoilla julkisilla rovioilla, katson suomalaisessa sairaanhoidossa olevan eloa jäljellä enemmän kuin mitä hoitotieteen teoreetikot antavat ymmärtää ja itse ymmärtävät. Dunderfeltejä tarvittaisiin paljon lisää ilmastoimaan hoitotieteen ummehtuneita vankikoppeja. Tekstin tärkein ansio on sen innostunut elävyys, joka ei silti vesitä liikaa asiatietoja.

Kirja on suunnattu muillekin sairaudenhuollosta kärsiville ammattilaisille kuin vain sairaanhoitajille, kuten hyvä onkin. Uskoni Sairaanhoitajien Koulutussäätiön julkaisusarjaan todellisena koulutusvaikuttajana saattaa joskus vielä palautua, mikäli osoittautuu, että pelkästä syrjähypystä ei nyt ollut kysymys.

Markku Siivola