Pois

P.C. Jersild: Sielun silmin. 219 s. Suom. Irmeli Järnefelt. Tammi 1981

ELÄMISEN SURULLINEN FARSSI

"Mitenkäs olisi aivopesun laita tänään?"

Tyhjä tieteisromaani vai syvällisen symbolinen teos ihmiskuntamme ahdistustilasta? Ruotsalaisen lääkäri Jersildin edellinen kirja Baabelin talosta, suursairaalan aivopestyistä aivopesijöistä ärsytti aivopestyjä.

Nyt pestään aivoja todella. Kertojaminänä ovat tieteelliskaupallisen yhtymän ravintoliuoksessa kelluvat aivot, jotka yhdellä silmällään tarkastelevat maailmaa ja meloskelevat jäljellejätetyillä korvillaan akvaariossaan ydinjatkoksen hermojuurihapsujen liehuessa perässä. Niitä pestään monella motiivilla, noita aivoja, joiden ei enää tarvitse valvoa muuta kehoa seurauksena kuudensadan älykkyysosamäärä. Niiden tehokkuutta haittaa kuitenkin toisen aivopuoliskon tunne-elämä, josta lopulta päästään eroon neulomalla kaksien aivojen sekä äly- että tunneosat kiinni toisiinsa, eikä laboratorioapulainen, rakastettu Emma, enää pääse hämmentämään tutkimuksia. Älyaivojen älykkyysosamäärä on silloin tuhatkaksisataa tunneaivojen hävitessä romaanin sivuilta Kaliforniaan Stanfordin yliopiston skitsofreniatutkimuksiin...

Kokeilut jatkuvat, mutta lopulta ajaa kehitys, tulevaisuus, tekniikka ohitse kaikkien, niin kokeilijoiden kuin kokeilun kohteiden eikä kukaan selviä voittajana.

Baabelin talon teemat ovat tunnistettavissa; elämä monikerroksisen valtarakennelman jäykissä kahleissa; valtarakennelman, jonka perimmäinen syy ei ole yhteiskunnan poliittisissa rakenteissa, - kuten Jersildin sanoma on yritetty liian ahtaasti nähdä. Tuo kuristava vallan verkko on paljon laajempi; se sisältyy elämän rakenteeseen itseensä, sen juuret hukkuvat ajan ja avaruuden hämäriin, ja poliittistaloudelliset kuohut ovat vain vesilasin kuplintaa. Vallanpitäjät ovat lopulta itsekin aina vallan alla, toisaalta elämän vajavaisuuden itsensä taholta, toisaalta myös hallittaviensa taholta. Valta ei ole hierarkkinen, vaan loputtomasti risteilevien syy-seuraussuhteiden verkosto.

Jersild menettää tällä huikealla science fiction-tarinallaan osan lukijoistaan, mutta toisaalta oletettavasti saavuttaa saman verran uusia. Hänen valitsemansa tapahtumaympäristö on jo niin kaukana tavanomaisista realiteeteista, että muotosidonnaiset jo jäävät hänen kelkastaan. Toisaalta on kyllä tunnustettava, että hänen sanottavansa ei ole tässä kirjassa enää syventynyt. Baabelin talo on hänen parhaansa. On toisaalta vahinko, että hänen on pitänyt hakea ilmaisumuotonsa näin kaukaa, mutta toisaalta hän varmaankin pitkälti vapautuu näkemyksistä, joiden mukaan hän on tavanomainen puolueellinen sosiaalipoliittinen fraasiniekka. Saman puolustuspuheen pidin jo Baabelin talon kritiikissäni, ja tässä kirjassaan hän osittain lunasti odotukseni, osittain aiheutti pettymyksen.

Lähinnä on kirja hyvää science fictionia. Vaikka kyse ei ole maailmankirjallisuuden valioteoksesta, on kirjalla ollut täysi syy tulla meillä heti samana vuonna julkaistuksi Pohjoismaisen ministerineuvoston naapurimaiden kirjallisuuden edistämiseksi myöntämän tuen turvin.

Jersild on edelleen säilyttänyt näkynsä muotojen tuolla puolen olevasta ihmisen inhimillisyyden lepattavasta liekistä; kukasta, joka yksilön ilmaisuvoiman epätäydellisyydestä huolimatta välähtää eloon jäykkien kollektiivirakenteiden murtumakohdissa murskautuakseen taas heti uudelleen. Hän on surumielisen hirtehishuumorinen kuin kuvaamansa aivonpesijä; kätkee surullisenkipeän sydämensä hirtehiseen mustaan huumoriin, joka sentään välillä vakavoituu, sielunpinta tyyntyy haaveellisena kuvaamaan tähtitaivaan rajatonta vapautta... kunnes aivot taas heräävät haaveistaan ja tuijottavat laboratorionsa kattoon.

Television kautta kokee tuo Ypsilon, aivo muiden koeaivojen joukossa, kirjain aakkosten sarjassa, jotain uskonnonfilosofiasta tuttua: hän ei ole aivonsa, hän ei istu pikku-ukkona aistiensa konemiehenä, vaan hän on yhtä kuin näköhermoonsa kiinnitetyn televisiokameran sähköinen näkökenttä; hänen päivätajuntansa on se mikä hänen aistinsa on, hän on kamera! Hirtehishuumoria, jonka rivien välistä näkyy se keskeinen vapaustekijä, ihmisen tajunnan suhteellisuuden oivaltaminen, joka kohottaa hänet kulttuurisidonnaisten tendenssikirjailijoiden yläpuolelle. Vaikka hän ei teemojaan loisteliaasti pitkälle jatkakaan, on hänen tendenssinsä syvimmältä ytimeltään avointa; tendenssitöntä, syyttelemätöntä. Tässä avoimuudessa, elämän rajattomuuden monimutkaisuuden tunnustamisessa - tai ehkä vain aavistamisessa - on nähdäkseni Jersildin taiteen painopiste. Hänellä on varmaan enemmän annettavana kirjailijana kuin lääkärinä.

Markku Siivola