Pois
Taavi Kassila: Kosminen viisaus. WSOY 1987 [Projektori]


ELOKUVAOHJAAJAN UNIVERSAALINEN VALKOKANGAS

Kauas ei Taavi Kassila puusta pudonnut, isänsä Matti Kassilan tavoin elokuvaohjaaja kun on. Nyt 34-vuotias poika on monimuotoisen filmipuuhansa aikana ehtinyt tehdä mm. kokoillan elokuvan Jousiampuja (1982), ollut käsikirjoittaja ja apulaisohjaaja Niskasen elokuvassa Mona (1983), ollut mukana myös monessa muussa; ensin oppilaana Rudolf Steiner-koulussa, sittemmin kasvattanut vasikoita, ajanut ambulanssia, kierrellyt Eurooppaa, Intiaa ja Amerikkaa, tavannut guruja ja muita viisaita joka sormelle, saanut ulkoisia vaikutteita oman sisänäkemyksensä syntyyn.

Kirjan ylevä nimi "Kosminen viisaus" herätti syvät epäilykseni osallistumisesta hihhulismin Suomenmestaruuskisoihin, vaan onneksi olin väärässä. Sisältö osoittautui otsikkoaan olennaisemmaksi. Hän ei onanisoinutkaan kosmisuudellaan "...tänään erikoistarjouksena vain meiltä..." -tyyliin, vaan kertoo sitä löytyvän muualtakin. Hän on kaikesta päättäen kuitenkin itse hyväksynyt tuon nimen, ja se on vahinko. Se ilmentää niitä siteitä joista hän ei ole itseään täysin vapauttanut. 

Vain yksi on kaikki

Kassila puhuu läpi koko kirjansa vain yhdestä ainoasta asiasta, jolla on loputon määrä nimiä, kuten totuus, rakkaus, jumala, ymmärrys, vapaus, samadhi, satori, valaistuminen, kaikkeus jne. Hän lähestyy tuota samaa asiaa eri pintailmiöistä käsin pohtimalla mm. uskontoja, joogaa, rasismia, seksuaalisuutta, politiikkaa, rauhanliikettä, kärsimystä, kuolemaa. Hän etsii koko ajan yhteistä nimittäjää kaikelle tälle, koko maailmalle ja tajunnalle. Tällaisella retkellä ei paljon parane jäädä eri muotoihin, uskontoihin, filosofioihin, mihin tahansa kiinni roikkumaan. Se joka etsii sitä oikeaa näkemystä monien joukosta, on vielä osittunut.

Kuinka paljon Kassila on osittunut? Kuinka vapaa hän todellisuudessa on? Sitäpä en pystykään sanomaan, mutta arvailemaan uskaltaudun kuitenkin.

Hän tuntuu erittäin pitkälle tajunneen mistä on kysymys. Kaikki löytyy hänen tekstistään: subjektin ja objektin täydellinen samuus, minän olemattomuus, pyrkimyksettömyyteen pyrkimisen hulluus, keskittymistekniikoiden sitovuus, jokaisen filosofisen suunnan ja niiden vastasuuntauksien mihinkään johtamattomuus, joka ainoan menetelmän turhuus, menetelmättömyyteen pyrkimisen mielettömyys, minän jokaisen liikunnon omaa sisäistä meteliään vahvistava hulluus. Hän on jättänyt jo todella kauaksi taakseen tuhatlukuiset uskonnon, filosofian, politiikan, psykiatrian, psykologian ja monen muun inhimillisen toiminnan aivopesumuodot.

Kaikesta tästä huolimatta minun on kuitenkin ilmaistava myös epäilyni. Kädet ovat kyllä Eesaun kädet, mutta jostain kuulen myös Jaakopin äänen. Vaikka Kassila on poikkeuksellisen vapaa, minua ei voi olla hiukan häiritsemättä se, että hän silti tarvitsee vielä ryhmäkieltä Raja-joogan ja Zenbuddhismin muodossa. Voisin melkein vaikka syödä hattuni, jos hän ei ole saanut kirjansa lyhyihin lukuihin muotoa ja kysymyksenasetteluja myös Krishnamurtilta, äskettäin kuolleelta filosofilta, joka sanoi asiat niinkuin ne ovat, mutta kun en ole varma, niin syön vain melkein.

Silti minun pitää heti lieventää näkökulmaani: juuri kun arvelen hänen laittaneen päänsä lopullisesti joogan, Zenin tai Krishnamurtismin, sinänsä kyllä erittäin korkeatasoisten filosofioiden hirttosilmukkaan, hän peräytyy viime hetkessä mainiten ne vain eräinä polkuina monista. Kun arvelen elokuvaohjaajamme hurmioituneen liikaa valkokankaallaan välkkyvistä ihmisen ajattelun ja uskomusten muotojen loputtomista kuvista, huomaankin hänen taas peräävän niitä heijastavaa projektoria, kaipaavan kuviensa keskellä taas hengen valkokangasta, joka itsessään on kuvaton, mutta on silti kuvien ehto.

Epäilyni palaa taas takaisin, ja näen hänet liian rakastuneena noihin menetelmiin. Hän käyttää hiukan liian usein sanaa "ylevä" ja "kunniakas". Ne sanat haisevat mädänneelle silloin kun vapaudesta ja totuudesta puhutaan. Hiukan liian ylväästi hän sanoo tajunneensa absoluuttisen totuuden, vaikka hänellä onkin rahkeita moisen tokaisuun enemmän kuin useimmalla muulla. Hänessä on ripaus "tavallisen universaali-ihmisen" itsetyytyväisyyttä, jonka lasken suurimmaksi osaksi hänen suhteellisen nuoren ikänsä tiliin. Hän mainostaa hiukan liikaa kasvissyöntiä, prosenttiliikettä ja kulkueisiin osallistumista. Hän osoittaa lievää "...jos saan luvan kysyä" - närkästystä oletetulle ymmärtämättömälle kuulijalleen. Hänen saarnassaan on hiukka liikaa profetoinnin sävyä. "Etsin totuutta" ovat hänen kirjansa kaksi ensimmäistä sanaa, vaikka alati läsnäolevaa totuutta ei voi etsiä, vaan ainoastaan paeta.

Niinpä minusta tuntuu, että hän on omaan kronologiseen ikäänsä sopivassa suodatusprosessissa, jossa hän karistelee viimeisiä siteitään yltään yrittäen erottaa toisiinsa kietoutuvia emotionaalisia ja intuitiivisia kuvia, oman persoonallisen minän ja syvemmän yksilöllisen tekijän heijastuksia. Vaikka hän hyvin tietää, että näkijää ja kokijaa ei ole, tuo kokija silti "vetää välistä" omaankin pussiinsa. 

Persoonan tuolla puolen

Kassila merkitsee minulle paljon. Ei hänen saavutuksensa, mielipiteensä, persoonansa kuten ei kenenkään persoona, sillä persoona on vain käyttöväline, työrukkanen. Ilman rukkasia eivät hommat suju, mutta kyllä tieto siitä, joka niitä käyttää on olennaisempaa kuin olla pelkkä rukkasekspertti - jota psykiatria ja psykologia ovat.

Merkitys on toisaalla: Jokainen hänen kaltaisensa erittäin pitkälle siteensä irti ravistellut ihminen on minulle todiste ihmisestä löytyvästä vapaustekijästä, sisäisen näkökyvyn todellisuudesta, elämän mahdollisuuksista, joita evoluutio saattaa enenevässä mitassa hyödyntää - jos hyvin käy. Niihin ulottuvuuksiin, joita Kassila havainnoi, eivät johda päätelmät ja analyysit, vaan paljon olennaisemmat prosessit. Jokaisella on omat reittinsä, eikä hänen tiensä sovi kenellekään muulle, mutta ne prosessit, jotka mm. hänen kauttaan ilmenevät ja joita hän tekstillään ilmentää, ovat kuitenkin ne ensimmäiset irtautumisen edellytykset alati toisiaan vastaan taistelevien filosofioiden, uskontojen ja politiikkojen ryhmähulluuksista.

Markku Siivola