Pois

Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset. Suom. Markku Mannila. Otava 1992


EPÄONNISTUNUT RIEVUNVIEROITUS

 

Nuori Werther rakastuu Lotteen, toisen miehen omaan, luo itselleen helvetin ja tekee Lotelle henkistä väkivaltaa ihannoimalla hänet enkelikiiltokuvaksi maailman ylimustattuihin kehyksiin, pääsee kerran tuosta ihmeestä pusun päähän, lainaa hänen mieheltään pistoolin, jolla ampuu itsensä, kun ei löytänyt tietä elämään naisensa neulansilmän läpi.

 

Nuoren Goethen omista 24 ikävuoden kokemuksistaan luoman Wertherin, Nyyrikin, Herttasarjan ja aikakaudesta toiseen jatkuvien kiimavonkumisten välillä ei juuri ole muuta eroa kuin että Goethen teksti sentään jonkin Kristiina Halkolan "on tässä kaupungissa vaikeaa" laulun sanat voittaa. Tuon vuonna 1774 kirjoitetun "sydämeni räytyy" hehkutuksen superpateettisuus vain hymyilyttää. Löytyneekö sille sosiaalista tilausta meidän aikakaudellemme, jolloin esikouluikäisetkin puhuvat vitusta kuin leivästä pornovideoiden ja erotiikkaelokuvien ääressä. Tarvitaan uusviktoriaaninen hormonienlevittelykieltolaki, lukko seksuaalisuuden paraatioveen, ennenkuin nämä keittiöovikompensaatiot nousevat taas arvoonsa, ja teknopornon kyynistyttämä hymy vaihtuu pitsinenäliinojen huomaan korjattuihin traagisiin kyyneliin.

 

Werther on kuvaus vaiheesta, johon monet juuttuvat pysyvästi. Se on lapsitilasta avautumista vaiheeseen, jossa itsekeskeisyys vaihtaa riippuvuuden kohdettaan Tenavien Eppurievustaan ihmisiin pakottaen heidät itsensä peilaajiksi, lähteensilmiksi Narkissoksen itseään ihastella. Se on pyyteellistä omistamisen himoa, orjuuttamista ja orjana olemista, jota nuoret ressukkaraukat luulevat rakkaudeksi. Se johtaa niihin tuskiin, jotka - traagista kyllä - näyttävät olevan tarpeellisia itsekeskeisyydestä vapautumisen oppiläksyjä. Noista syttyvien ja sammuvien tunnevirvatulien palohaavoista on vielä pitkä matka takaisin alkupisteeseen; tunteiden palaamiseen näännyttävältä matkaltaan ulkoisen maailman objekteista takaisin alkupisteeseen, sinne jossa erkanimme vastauksesta jo etsimisemme ensimmäisellä askeleella.

 

Markku Siivola