C.G.Jung: Kohti totuutta. Poleemisia esseitä. Koonnut Franz Alt. Suom. Mirja
Rutanen. WSOY 1991.
EPÄTIETEELLISTÄ JUNGIA
Carl Gustav Jung (1875-1961). - Näinhän tavataan aloittaa merkityksellisten
miesten esittelyt: täydellinen nimi ja vaelluksen mitta. Niin aloitan minäkin
samoin kuin Jungin uskollinen suomentaja Mirja Rutanen tämän Jungin essee-,
esitelmä- ja kirjekoosteen. Jung on vuosisatamme suuri ihmisen tutkija, joka
vaikuttanut ylikansallisessa mitassa kadun miehen ajattelutapaan saakka.
Poikkitieteellisyydellään hän on antanut virikkeitä taiteisiin, filosofiaan,
teologiaan, psykologiaan ja psykiatriaan. Häntä kiinnosti Tantra-joogan
filosofia ja symboliikka, Zen-buddhismi, I Ching, Tiibettiläinen Kuolleiden
Kirja (WSOY 1979), alkemia, parapsykologiakin.
Kun Jung - eräänä esimerkkinä yli länsimaisen auktorisoidun ihmistieteilyn
sallitun rajan menevistä näkemyksistään - kirjoittaa (luku "Nykyhetki ja
tulevaisuus", 1957): ".... (kun) ihmiset kiistävät suoralta kädeltä
parapsykologian löydökset joko maailmankatsomuksellisista syistä tai henkisestä
velttoudesta, tällaista suhtautumistapaa voidaan tuskin pitää tieteellisesti
vastuullisena ....", ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi aplodeja ei lännestä päin
vallan kauheasti kuulunut. Hänen vaikutuksensa ei ole Freudin oppien tapainen
Euroopan ylle humahtanut kulovalkea, vaan piilotajunnan sammalissa kytevä tuli,
joka yllättäen vilkahtaa esille kaukanakin lähtöpaikastaan.
Jung tähdensi toimivansa vain tieteellisesti; empirian pohjalta: "Ensin
tosiasiat, sitten teoriat". Hänen syvin kehitelmänsä ovat arkkityypit; läpi
kaikkien aikakausien kaikille yhteisen kollektiivisen piilotajunnan heijastumat
tietoisuuden pintaan. Hän ei tyytynyt niiden sinänsä arvokkaaseen, syvään ja
laajaan selitearvoon vaan antoi persoonallisuutensa rakenteen sanelemille
kokemustihentymilleen todellisuusarvon väittäen tuon tuostakin peräti
todistaneensa niiden olemassaolon jääden näin sisältään pursuavien sinänsä
äärimmäisen rikkaiden intuitiivisten ja inspiratiivisten kuvien sitomaksi
ottamatta viimeistä, kaikista kuvista täysin irtautuvaa viimeistä askelta.
Tämän kuvaintarpeen pohjalta on ymmärrettävissä hänen vuonna 1960, yhdeksän
kuukautta ennen kuolemaansa kirjoittamassaan kirjeessä (luku "Kohtalon herra
piilotajunnassa") esittämä käsityksensä
Krishnamurtista: "Krishnamurti on täysin irrationaalinen ja jättää ratkaisut
passiivisuuden varaan .... ei usko yksilön kukoistukseen eikä kehittymiseen
elävän Jumalan kokeena .... Häntä meidän kuitenkin on kuunneltava". Kuvia vielä
tarvitseva Jung tulkitsee Krishnamurtin kirkkaan ja aktiivin kuvattomuuden
irrationaalisuudeksi ja passiivisuudeksi. Vaikka kirjan otsikko "Totuutta kohti"
ei ole hänen vaan häntä ihailevan saksalaisen televisiotoimittajan Franz Altin,
joka kirjan on koonnut, kuvaa se Jungin mahdollisuuksien horisontin; oman minän
loputtomien peilikuvien keskellä sitä kaikkein oikeinta kuvaa - ei kuvattomuutta
- kohti.
Jungiin tutustuvan maallikon ei pidä aloittaa hänen sieluaan sordinoivasta
tieteellisestä työstä. Rikkaamman kuvan hänestä saa juuri tällaisista
ei-tieteellisistä välähdyksistä hänen elämäänsä. Suosittelen alkupaloiksi juuri
tätä arvioitavana olevaa hänen kolme viimeistä vuosikymmentään kattavaa
poleemista esseekirjaa sekä hänen kiehtovaa elämäkertateostaan "Unia,
ajatuksia, muistikuvia" (WSOY 1985).
<>
Unet oppisidonnaisuuksista irrottava esitelmä "Unien
analyysi käytännössä" (1931) on mitä parhain johdanto unista kiinnostuneelle.
Siinä painottuu muun hyvän ohella sekin, että uni on naamio vain niille jotka
eivät oman ymmärryksen puutteessaan näe unen avointa suoruutta, kuten
psykoanalyyttinen unitulkinta, jota hämärtää teoriaan lukittuneiden
ennakkoasenteiden sumu. Toinen Jungin mainitsema vääristymä jota toistetaan
kaikkialla unia ratkottaessa: vaikka unitulkinta olisikin "oikea", jota
unennäkijä ei kuitenkaan myönnä oikeaksi on se käytännössä virheellinen,
hedelmätön ja vahingollinen ennakoivassa hätäilyssään ja tyrkyttämisessään.
Kirjoituspari Saksan tilasta on luotaus jokaisessa aina piilevistä tuhon
voimista. Ensimmäinen, "Wotan", ilmestyi vuonna 1936, kansallissosialismin
nousun aikoihin. Jo silloin hän näki, että "yksi mies, joka on selvästi
riivattu, riivaa kokonaisen kansan siinä määrin, että kaikki syöksyy liikkeelle
ja alkaa väistämättömästi vyöryä tuhoa kohti". Toinen artikkeli, "Katastrofin
jälkeen", on kirjoitettu sodan päätyttyä vuonna 1945, jossa hän kirjoittaa,
ettei mikään muu artikkeli ole tuottanut hänelle yhtä suurta vaivaa moraalisesti
kuin inhimillisestikään. Moraalisesti siksi, että hän tuntee itse olevansa
samassa syyllisyyden ja pahuuden verkossa osavastuullisena tähän. Se kuvaa
kollektiivista syyllisyyttä, sitä yhteistä pimeyttä, josta vain harva on edes
tietoinen. - Samankaltaisesti käsittelee syyllisyyskysymystä Martti Siirala.
Esitelmässä opettajille hän tarjoaa opettajien itsensä eikä niinkään lasten
kasvatusta (1923). - Elämänkriisiesitelmässään (1930) hän keskittyy elämän
kolmanteen neljännekseen; vanhenemisprosessin hyväksymiseen ihmisen havaitessa
auringon kääntyneen taivaanlaelta laskuaan kohti. "Sielu ja
kuolema"-kirjoitelmassaan (1934) hän toteaa parapsyykkiset ilmiöt todelliseksi,
mutta ei pohdi kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuutta. Hänen äkäinen
vastauskirjeensä kirkon typeryydestä katoliselle häntä käännyttämään pyrkineelle
oikeaoppiselle ("Kirkko ja tiede" 1944) on värikkäämpää Jungia kuin hänen
tieteelliset analyysinsä. - Eurooppalaisen naisen osasta ja pyrkimyksestä
vapautua historiallisesta roolistaan hän aloittaa esitelmänsä (1927)
lainauksella Zarathustrasta: "Oletko sinä sellainen, joka saisi vapautua
ikeestä? On monia jotka ovat heittäneet pois viimeisen arvokkuutensa hylättyään
alamaisuutensa." Miehestä hän toteaa "enemmän kuin koskaan mies rakastaa omaa
mukavuuttaan, sillä me elämme neurastenian, impotenssin ja nojatuolien
aikakautta. Miehellä ei ole enää energiaa ikkunoista kiipeilyyn ja
kaksintaisteluihin."
Edellä vain osa kirjan artikkeleista. Hallitsevin on viisikymmensivuinen essee "Nykyhetki ja tulevaisuus" (1957) maailmanpolitiikan, uskonnon, taiteen ja piilotajunnan suhteista. Illuusioita ihmiskunnan muuttumisesta ei ole, mutta siitä huolimatta hän jaksaa nostaa esiin tuon äärettömän pienen yksikön; yksilön esiin, ja osoittaa hänen pienen, sokean ja surkean maanpäällisen vaelluksensa olevan silti kaiken kollektiivisen tapahtumisen lähteen niin yksilöt kuin kansat ja kulttuurit alleen hautaaville maailmantapahtumien loppumattomille myrskyille ajattomuuden rannattomalla merellä.
Markku Siivola