Pois

C.G.Jung: Kohti totuutta. Poleemisia esseitä. Koonnut Franz Alt. Suom. Mirja Rutanen. WSOY 1991.

EPÄTIETEELLISTÄ JUNGIA

Carl Gustav Jung (1875-1961). - Näinhän tavataan aloittaa merkityksellisten miesten esittelyt: täydellinen nimi ja vaelluksen mitta. Niin aloitan minäkin samoin kuin Jungin uskollinen suomentaja Mirja Rutanen tämän Jungin essee-, esitelmä- ja kirjekoosteen. Jung on vuosisatamme suuri ihmisen tutkija, joka vaikuttanut ylikansallisessa mitassa kadun miehen ajattelutapaan saakka. Poikkitieteellisyydellään hän on antanut virikkeitä taiteisiin, filosofiaan, teologiaan, psykologiaan ja psykiatriaan. Häntä kiinnosti Tantra-joogan filosofia ja symboliikka, Zen-buddhismi, I Ching, Tiibettiläinen Kuolleiden Kirja (WSOY 1979), alkemia, parapsykologiakin.

Kun Jung - eräänä esimerkkinä yli länsimaisen auktorisoidun ihmistieteilyn sallitun rajan menevistä näkemyksistään - kirjoittaa (luku "Nykyhetki ja tulevaisuus", 1957): ".... (kun) ihmiset kiistävät suoralta kädeltä parapsykologian löydökset joko maailmankatsomuksellisista syistä tai henkisestä velttoudesta, tällaista suhtautumistapaa voidaan tuskin pitää tieteellisesti vastuullisena ....", ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi aplodeja ei lännestä päin vallan kauheasti kuulunut. Hänen vaikutuksensa ei ole Freudin oppien tapainen Euroopan ylle humahtanut kulovalkea, vaan piilotajunnan sammalissa kytevä tuli, joka yllättäen vilkahtaa esille kaukanakin lähtöpaikastaan.

Jung tähdensi toimivansa vain tieteellisesti; empirian pohjalta: "Ensin tosiasiat, sitten teoriat". Hänen syvin kehitelmänsä ovat arkkityypit; läpi kaikkien aikakausien kaikille yhteisen kollektiivisen piilotajunnan heijastumat tietoisuuden pintaan. Hän ei tyytynyt niiden sinänsä arvokkaaseen, syvään ja laajaan selitearvoon vaan antoi persoonallisuutensa rakenteen sanelemille kokemustihentymilleen todellisuusarvon väittäen tuon tuostakin peräti todistaneensa niiden olemassaolon jääden näin sisältään pursuavien sinänsä äärimmäisen rikkaiden intuitiivisten ja inspiratiivisten kuvien sitomaksi ottamatta viimeistä, kaikista kuvista täysin irtautuvaa viimeistä askelta.

Tämän kuvaintarpeen pohjalta on ymmärrettävissä hänen vuonna 1960, yhdeksän kuukautta ennen kuolemaansa kirjoittamassaan kirjeessä (luku "Kohtalon herra piilotajunnassa") esittämä käsityksensä Krishnamurtista: "Krishnamurti on täysin irrationaalinen ja jättää ratkaisut passiivisuuden varaan .... ei usko yksilön kukoistukseen eikä kehittymiseen elävän Jumalan kokeena .... Häntä meidän kuitenkin on kuunneltava". Kuvia vielä tarvitseva Jung tulkitsee Krishnamurtin kirkkaan ja aktiivin kuvattomuuden irrationaalisuudeksi ja passiivisuudeksi. Vaikka kirjan otsikko "Totuutta kohti" ei ole hänen vaan häntä ihailevan saksalaisen televisiotoimittajan Franz Altin, joka kirjan on koonnut, kuvaa se Jungin mahdollisuuksien horisontin; oman minän loputtomien peilikuvien keskellä sitä kaikkein oikeinta kuvaa - ei kuvattomuutta - kohti.

Jungiin tutustuvan maallikon ei pidä aloittaa hänen sieluaan sordinoivasta tieteellisestä työstä. Rikkaamman kuvan hänestä saa juuri tällaisista ei-tieteellisistä välähdyksistä hänen elämäänsä. Suosittelen alkupaloiksi juuri tätä arvioitavana olevaa hänen kolme viimeistä vuosikymmentään kattavaa poleemista esseekirjaa sekä hänen kiehtovaa elämäkertateostaan "Unia, ajatuksia, muistikuvia" (WSOY 1985).

<>

Unet oppisidonnaisuuksista irrottava esitelmä "Unien analyysi käytännössä" (1931) on mitä parhain johdanto unista kiinnostuneelle. Siinä painottuu muun hyvän ohella sekin, että uni on naamio vain niille jotka eivät oman ymmärryksen puutteessaan näe unen avointa suoruutta, kuten psykoanalyyttinen unitulkinta, jota hämärtää teoriaan lukittuneiden ennakkoasenteiden sumu. Toinen Jungin mainitsema vääristymä jota toistetaan kaikkialla unia ratkottaessa: vaikka unitulkinta olisikin "oikea", jota unennäkijä ei kuitenkaan myönnä oikeaksi on se käytännössä virheellinen, hedelmätön ja vahingollinen ennakoivassa hätäilyssään ja tyrkyttämisessään.

Kirjoituspari Saksan tilasta on luotaus jokaisessa aina piilevistä tuhon voimista. Ensimmäinen, "Wotan", ilmestyi vuonna 1936, kansallissosialismin nousun aikoihin. Jo silloin hän näki, että "yksi mies, joka on selvästi riivattu, riivaa kokonaisen kansan siinä määrin, että kaikki syöksyy liikkeelle ja alkaa väistämättömästi vyöryä tuhoa kohti". Toinen artikkeli, "Katastrofin jälkeen", on kirjoitettu sodan päätyttyä vuonna 1945, jossa hän kirjoittaa, ettei mikään muu artikkeli ole tuottanut hänelle yhtä suurta vaivaa moraalisesti kuin inhimillisestikään. Moraalisesti siksi, että hän tuntee itse olevansa samassa syyllisyyden ja pahuuden verkossa osavastuullisena tähän. Se kuvaa kollektiivista syyllisyyttä, sitä yhteistä pimeyttä, josta vain harva on edes tietoinen. - Samankaltaisesti käsittelee syyllisyyskysymystä Martti Siirala.

Esitelmässä opettajille hän tarjoaa opettajien itsensä eikä niinkään lasten kasvatusta (1923). - Elämänkriisiesitelmässään (1930) hän keskittyy elämän kolmanteen neljännekseen; vanhenemisprosessin hyväksymiseen ihmisen havaitessa auringon kääntyneen taivaanlaelta laskuaan kohti. "Sielu ja kuolema"-kirjoitelmassaan (1934) hän toteaa parapsyykkiset ilmiöt todelliseksi, mutta ei pohdi kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuutta. Hänen äkäinen vastauskirjeensä kirkon typeryydestä katoliselle häntä käännyttämään pyrkineelle oikeaoppiselle ("Kirkko ja tiede" 1944) on värikkäämpää Jungia kuin hänen tieteelliset analyysinsä. - Eurooppalaisen naisen osasta ja pyrkimyksestä vapautua historiallisesta roolistaan hän aloittaa esitelmänsä (1927) lainauksella Zarathustrasta: "Oletko sinä sellainen, joka saisi vapautua ikeestä? On monia jotka ovat heittäneet pois viimeisen arvokkuutensa hylättyään alamaisuutensa." Miehestä hän toteaa "enemmän kuin koskaan mies rakastaa omaa mukavuuttaan, sillä me elämme neurastenian, impotenssin ja nojatuolien aikakautta. Miehellä ei ole enää energiaa ikkunoista kiipeilyyn ja kaksintaisteluihin."

Edellä vain osa kirjan artikkeleista. Hallitsevin on viisikymmensivuinen essee "Nykyhetki ja tulevaisuus" (1957) maailmanpolitiikan, uskonnon, taiteen ja piilotajunnan suhteista. Illuusioita ihmiskunnan muuttumisesta ei ole, mutta siitä huolimatta hän jaksaa nostaa esiin tuon äärettömän pienen yksikön; yksilön esiin, ja osoittaa hänen pienen, sokean ja surkean maanpäällisen vaelluksensa olevan silti kaiken kollektiivisen tapahtumisen lähteen niin yksilöt kuin kansat ja kulttuurit alleen hautaaville maailmantapahtumien loppumattomille myrskyille ajattomuuden rannattomalla merellä.

 

Markku Siivola