Pois
Martti Lindqvist: Mieli vai tarkoitus. Otava 1995


ETIIKAN JA JUMALAN PALVELIJA

Martti Lindqvist, valokuvassa villapaita ja ansioluettelossa teologian tohtori sekä sosiaalietiikan ja terveydenhuollon etiikan dosentti, sosiodraamaohjaajakin, ei ole silti sopinut minkään ideologian lokeroon, vaan hänen totuudellisuutensa on hänet sellaisista ansoista aina pelastanut.

Hän on aina ollut kommentaattori, tiedotusvälineiden seuraamisesta juttujensa kimmokkeet saava, meille niin tutun yhteiskuntamme toilauksia kuvaava. Silti hän on elämästä aina vähän sivussa, ei mainion Kurjensaaren tavoin tyynen vapaaehtoisesti, vaan luonteensa pakosta. Tämä viimeinen kirja on viime vuosien Hesareissa julkaistujen sivun parin pituisten jutustelujen kooste, elämän marginaali-ilmiöiden tarkastelua, vallankäytön, mielenterveyden, seksin ja kuoleman laitamilla liikuskelua, heikkojen puolesta puhumista, poikkeavien ymmärtämistä - mutta ei loputtomasti. Ensin hänen eetikkominänsä (maailmaa palveleva persoonallisuus) jakaa ihmiset ja ilmiöt vuohiin ja lampaisiin jonka jälkeen hänen henkinen minänsä (jumalaa palveleva yksilöllisyys) toteaa ettei sellaista jakoa oikeastaan voikaan tehdä.

Kahden ja puolen vuosikymmenen ja yli puolensadan julkaisun jälkeen pilkahtaa hänen opettajansormensa esiin yhä harvemmin, ja se on hyvä, sillä opettamalla hän liukuu vain kauemmas sanotttavastaan. Vasta silloin kun hän heittää etiikkansa syrjään ottaen itse sen paikan, on hän läsnä ja lukijaa lähellä ilman ihanteiden välikäsiä. Hänen vahvin puolensa on aina ollut hänen heikkoutensa, ja nöyrtyessään elämää avoimesti ihmetteleväksi pikkupojaksi on hän koskettavimmillaan. Silloin hänen pyrkimyksensä osallistua sävyttyy teräväksi huumoriksi, joka on parhaimmillaan klovneriaa kyynelten läpi, avoimen subjektiivisuuden kautta entistä suurempaan totuusarvoon kasvamista.

Kirjan viimeisessä luvussa kiteytyy parhaiten hänen elämänsä rooli; hänen ulkoinen kohtalonsa, tehtävänsä maailmassa, jonka epätäydellisyyden läpäisee se olennaisin, kaikkien uskontojen tuntema, hänen kielellään armo. Ensin hän tunnustautuu eetikoksi, hyvän edistäjäksi ja pahan vähentäjäksi, ja julistaa tämän tavoitteensa perustelluksi. Näitä profeettojahan vielä riittää joka lähtöön. Mutta sitten hän pukee sanoiksi sen ideologiavapaan Lindqvistin, ihmisen sinällään ilman koristeita, sen jota kansa on rakastanut:

Kun ajattelen asiaa armon näkökulmasta, kaikki tämä suhteellistuu. Ei sillä tavalla, että päätelmäni muuttuisivat toisiksi. Ne ovat voimassa edelleenkin sillä ajattelun tasolla, joka minulle on mahdollinen. Kuitenkin tiedän ettei armo noudata mitään tällaista logiikkaa. Armo on ehdoton, ihmisistä riippumaton, perustelematon ja selittämätön. .... Ainoaksi mahdollisuudeksi jää antautuminen sille totuudelle joka ei ole ymmärrettävissä.

Se ilmaisee ytimekkäästi kuinka rajattu ja sidonnainen ihminen sidonnaisuutensa säilyttäen silti tietää armoksi kutsumansa tekijä X:n olemassaolon; sen josta maailmanuskonnot ovat kautta aikojen omalla tavallaan kertoneet. Sen tekijän ansiota varmaan sekin kun Lindqvist kerran kuuli puhelimessaan tuntemattoman äänen sanovan "Pelastit minut elämälle" ennenkuin puhelin jälleen suljettiin.

Markku Siivola
(kts myös Lindqvist: Miehen mittainen mies, Ammattina ihminen)