Pois

Henry Egidius: Johdatus kehityspsykologiaan. Suom. Eeva Pilvinen. Weilin+Göös 1980.
Wulff Feldman: Sairaalapsykologia. Suom. Mirja Rutanen. Sairaanhoitajien Koulutussäätiön julkaisuja. WSOY l980.
Vernon Gregg: Ihmisen muisti. Suom. Liisa Toropainen. Psykologia tänään - kirjasarja. WeiIin+Göös 1978.
Arthur Osborne: Ramana Maharshin opetuksia. 210 sivua. Suom. Ossi Viskari. Tammi 1980.
Helmer Sande (toim.): Intian yogien ja viisaiden parissa.

GURUJA JA PSYKOLOGEJA

Synteesi vai analyysi? Päättely vai intuitio? Idän mystiikka vai Lännen rationalismi ja positivismi? Siinä sopivia aiheita tukkanuottasiin. Ottaneeko Itä meiltä paljon vaikutteita, kun Intialla on nyt atomipomminsa ja kiinalaisilla Coca-Colaa - vai oliko se Pepsiä - mutta tunnettua on, että länsimaat ovat enenevässä määrin ainakin kymmenen viimeisen vuoden aikana ottaneet vaikutteita idästä - Kaukoidästä - filosofisten tekstien saadessa ympärilleen vähitellen kalliimmat kannet suurkustantajien lähtiessä leikkiin mukaan.

Seuraavasta viidestä kirjoittajasta voisi ajatella saatavan kilpailevat joukkueet, jossa Vernon Gregg muistianalyyseineen ja Henry Egidius kehityspsykologioineen kamppailevat Ramana Maharshin opetuslasta Arthur Osbornea ja Idän filosofioista, vallankin joogasta innostunutta Helmer Sandea vastaan sairaalapsykologi Wulff Feldmanin toimiessa hieman neutraalisävyisempänä erotuomarina ehkä kuitenkin analyytikkoihin päin kallistuen.

*

Aggressiivisin pelaajista tuntuu olevan Helmer Sande, ammatti ja koulutus tuntematon, mutta into sitä selvemmin näkyvissä. Kirja vaikuttaa ensinnäkin omakustanteelta, ainakaan ketään kustantajaa ei ole mainittu. Toisekseen asialle omistautuminen näkyy Sanden tarpeessa selittää alaviitteissä omaa näkemystään. Hänen muutoin hyvässä kokoomateoksessaan ikävin ja leimaavin kirjoitus on hänen omansa, jossa hän fanaattisesti antaa nipputuomion länsimaiden ajattelutavoille ylistäen yksipuolisesti intialaista filosofiaa, hindulaisuutta - ja korottaa yogan korkeimmaksi tieteeksi ja leimaa kommunismin saatanallisen voiman välineeksi, tosin Yoganandan suulla.

Vaikka Sande näin tekeekin hallaa omalle kirjalleen, ei se toivottavasti karkoita lukijoita, koska muuten on kirja oikein hyvä orientoiva teos eräiden melko tunnettujen itämaisten henkisten auktoriteettien näkemyksiin, jotka hän on koonnut eri englanninkielisistä teoksista. Suomessa ennestään tunnetuimmat näistä lienevät Paramhansa Yogananda etupäässä teoksensa "Autobiography of a Yogi" kautta sekä Sri Ramana Maharshi, josta Arthur Osbornen kirja on juuri käännetty suomeksi Tammen kustantamana. Muut käsitellyt auktoriteetit ovat Ananda Moyi Ma, Sri Yukteswar Giri ja tuntematon Sydämenluolan mestari.


Korkeatasoisimmat näistä ovat Sri Ramana Maharshin (ei pidä sekoittaa TM:n perustajaan Maharishi Mahesh Yogiin) ja Sydämen luolan mestarin tekstit, jotka ovat todella eri uskontomuotojen rajat rikkovia ja universaaleja sanomaltaan kuuluen parhaisiin ja syvimpiin teksteihin ihmisestä ja hänen suhteestaan maailmaan mitä olen lukenut. He ovat selkeydessään suunnilleen Krishnamurtin luokkaa. On ikävä kyllä todettava, että he kuin Krishnamurtikin puhuvat siitä, mistä ei voida puhua: elämän ja tajunnan alueista, jotka mittaamattomuudessaan eivät alistu puheen eikä järjen mitattavaksi, ja joiden todellisuutta ei voi koskaan toiselle todistaa. Tästä seuraa, että nämä tekstit kirkkaudessaan ovat useimmille täysin käsittämättömiä, näennäisen ristiriitaisia ja sekavia. Mutta sille, ken tämäntyyppisistä teksteistä on kiinnostunut, on Sanden kirja jo pelkästään näiden kahden kirjoituksen takia arvokas. Muiden auktoriteettien anti on jo laihempi. Ananda Moyi Ma ja Paramhansa raahaavat liikaa pyhiä tekstejä ja guruja mukanaan, ja Sri Yukteswar Girin traditionaalinen opillisformaalinen filosofisia nimityksiä vilisevä teksti kiihottaa etupäässä analyyttista puolta sanoman selkeyden hukkuessa tämän alle.

Osbornen kirja Ramana Maharshista on edellä olevasta seuraten todellinen löytö ihmiselle, joka on tullut sille rajalle, jolla eivät enää mitkään analyyttiset selitykset voi tyydyttää selittämätöntä tarvetta ja tunnetta, että on olemassa muutakin... Kirja muodostuu muistiinkirjoitetuista vuoropuheluista Maharshin ja häntä tapaamaan tulleiden ihmisten välillä. Maharshi itse kirjoitti hyvin vähän.

*

Toista eli älyn äärilaitaa edustavat Egidius & Gregg tarpoessaan variaabelien loputtomalla suolla - onneksi aavistaen sen loputtomuuden sen kuitenkaan riittämättä pysähdyttämään heitä heidän vajotessaan tieteen lippu korkealla syvemmälle suohon. Ja kuitenkin. . . juuri tämänkaltainen ihmispsyyken eri puolien analyyttinen tutkimus kaikkine merkitsevyyslukuineen, korrelaatiokertoimineen, faktorianalyyttisine rotaatioineen on silti organisoituneessa yhteiskunnassamme paikallaan niin soveltuvuustesteissä, ammatinvalinnanohjauksessa, työympäristön ja työvälineiden tarkoituksenmukaisessa suunnittelussa (ergonomian ei aina tarvitse olla kirosana), tieliikennemerkkien havainnoitavuustutkimuksessa kuin monissa muissakin suorissa tai vähemman suorissa hyödyllisissä sovellutuksissa.

Greggin kirjasta ei kyllä voi soveltaa suoraan mitään. Sen anti rajoittuu sangen suppeaan kohderyhmään, lähinnä vain itsekin muistia tutkiville psykologeille. Kirja keskittyy verbaalisen muistin kokeellisen tutkimuksen esittelyyn harhautumatta (intoutumatta) mihinkään esoteerisluontoisempaan selitysmalliin pitäytyen syy-seuraussuhteiden pohdinnassa laboratorio-olosuhteissa järjestettyjen muistikokeiden tiimoilla.

Lähestyimmepä aivoja anatomista, fysiologista, behavioristista, psykoanalyyttistä tai muuta psykologian ja psykiatrian tietä, yhtä hämäräksi spekulointimme jää, ja niin käy tässäkin Greggin haaviin jäädessä vain muutamia ei-objektiivisesti havaittavia puoliväkisin työstettyjä variaabeleita ja niiden suhteita: muistijärjestelmä koostuu joukosta varastoja (perifeerinen, primaarinen, sekundaarinen), jotka mahdollistavat aistimien kautta saapuvan informaation muuntamisen vaiheittain yhä kestävämpiin koodeihin. Yksilöllisten muistierojen syitä ovat hänen mukaansa mm. perintötekijät, sairaudet, koulutus, emotionaaliset tekijät. - Diffuusia, mutta sen ei tarvitse olla Greggin vaan aivojen vika.

*

Tunnealue lipsuu vielä herkemmin analyysin alta kuin kognitiiviset ja kielelliset tekijät. Ruotsalaisen Henry Egidiuksen kehityspsykologisten tekijäin pohdinnassa on edellistä käsittelevä luku lyhin ja jälkimmäista analysoiva taas pisin. Eniten hän tukeutuu Jean Piagetin tutkimuksiin käsitteellisen ajattelun kehityksestä. Hänen kirjansa on kuitenkin laaja esittelyopas kehityspsykologisesta tutkimuksesta ylipäänsä, johon myös kirjallisuusviitteiden 170-lukuinen määrä viittaa.

Esittelyn pääpolariteetiksi on valittu perimän kontra ympäristön ja kypsymisen kontra oppimisen jänniteväli. Äärimmäisenä jälkimmäisten eli ympäristön ja oppimisen vaikutuksen tähdentäjänä hän esittelee behavioristi John B. Watsonin, ja näkee tämän kasvatusoptimistisen ajatuksen olevan kirjoitettuna monien vasemmistovallankumouksellisten lippuihin. Ruotsin koululaitoksen opetussuunnitelmalle on taas hänen mukaansa leimaa-antavana edellisten tekijöiden tärkeys, synnynnäisten ominaisuuksien suuri määrä, jotka koululaitoksen pitää houkutella esiin yksilöllistämisen itsensätoteuttamisen ja eriyttämisen keinoin yhdistettynä vielä kaikkien yksilöiden väliseen demokraattiseen yhteistyöhön.

Ihmisen sijan ymmärtämiseksi kulttuurissaan täytyy hänen mukaansa oivaltaa organismin tarve- ja tunne-elämä, kypsymistapahtuma, oppiminen, kognitiiviset ja psykodynaamiset prosessit. Tutkimuksen hän katsoo paljastavan yhä enemmän näistä ilmiöistä tarkoittaen analyyttista positiivista otetta viittaamatta muuallakaan kirjassaan muihin elämäntutkimusmenetelmiin. Hän on kuitenkin riittävän laaja ollakseen hypnotisoitumatta vain yhdestä teoriasta, katsoen tutkimuksen moniselitteisyyden ja ristiriitojen synnyttämän sisäisen jännityksen stimuloivan ajatusten keskinäistä vuorovaikutusta ja yksilön ja todellisuuden välistä vuorovaikutusta.

Kööpenhaminan yliopiston lääketieteellisen psykologian lehtori Wulff Feldman painottaa voimakkaasti kokonaisvaltaisuutta myös analysoidessaan. Tämä kokonaisvaltaisuus ei ole puettu mihinkään tiiviiseen formulointiin. Pikemminkin se hehkuu rivien välissä ulottumatta tosin lähellekään Maharshia ja kumppaneita, mutta joka tapauksessa hänen tekstinsä elää ja hengittää miellyttävämmällä tavalla kuin uskalsin alussa toivoa.

Hän suuntaa kirjansa kaikille sairaalassa työskenteleville ammattiryhmille. Ja suunta on juuri oikea: nimenomaan kaikille ja toisaalta vain sairaalassa työskenteleville. Oma kiinnostavuutensa tällä kirjalla varmaan on sairaalan ulkopuolisillekin, mutta anti jää silloin paljon vähäisemmaksi. Kirjan esittelyn mukaan, myös ruotsinkielisessä laitoksessa, on kirja ainoa skandinaavinen alan kokonaisesitys, enkä ainakaan itse ole tavannut yhtään muuta tähän verrattavissa olevaa kirjaa, joka näin miellyttävän selkeästi hahmottaa sairaalan ihmissuhteita niin suhteessa potilaisiin kuin myös yksittäisiin työntekijöihin ja ryhmiin. Hän ei asetu enempää alaisten kuin esimiestenkään puolelle, vaan näkee itsekunkin oman tyyppistensä vaikeuksien keskellä. Vaikka hän toivookin enemmän demokratiaa ja avoimuutta, tähdentää jatkuvien ryhmäkeskustelujen tärkeyttä ja tuntee suurta sympatiaa ns. ryhmähoitomuotoa kohtaan, ei hän ole silti kiihkodemokraatti, joka useimmiten saa vain osaston tai työryhmän sekasortoon kaiken sisäisen struktuurin hävitessä, vaan näkee tietynasteisen organisaatiohierarkian kuitenkin myös tarpeelliseksi.

Em. ryhmähoitoa pidettiin Ruotsin sairaanhoitoneuvoston haastattelututkimuksen (1968) mukaan parhaana mahdollisena organisaatiomuotona, joka erittäin lyhyesti luonnehdittuna on:

Osaston henkilökunta on jaettu pieniin työryhmiin, joiden jäsenet ovat yhdessä vastuussa tiettyjen potilaiden hoidosta. Ryhmän johtajana toimii koulutettu sairaanhoitaja. Osastonhoitaja toimii kaikkien ryhmien yhdistäjänä ja on ylilääkärille ja osastonlääkärille vastuussa siitä, että lääketieteelliset hoitotehtävät tulevat suoritetuiksi. Vähintäin yksi päivittäinen ryhmäkokous pidetään, tämän suunnittelee osastonhoitaja. Kokouksen yhteenveto menee osastonhoitajalle, joka välittää lääketieteellisen hoidon kannalta olennaiset tiedot edelleen lääkärille. Ryhmäkokouksen lisäksi tarvitaan kuitenkin vielä traditionaalinen aamu- ja iltaraportti.

- Wulff itsekin toteaa että luonnollisesti tämä hoitomuoto ei tule kyseeseen kaikissa järjestelmissä monista eri syistä johtuen, mutta toisaalta eräänlaisen ryhmähoidon aikaansaaminen saattaa kuitenkin olla mahdollista myös muuttamatta sairaalan klassista hierarkista rakennetta ratkaisevasti.

Helsingin keskusmielisairaalan johtava psykologi Ahti Vilpas toivoo saatesanoissaan kirjaa myös oppi- ja kurssikirjaksi, ja kaikille sairaalan työntekijäryhmille se sopii esim. esitettynä lyhyin alustuksin tai jossain muussa muodossa siellä, missä kaivataan käytännön läheistä psykologista tietoutta omasta sairaalatyöpaikasta ja oman itsen suhteesta siihen.

Markku Siivola