Pois

Ilka Kangas, Sakari Karvonen ja Annika Lillrank (toim.): Terveyssosiologian suuntauksia. Gaudeamus 2000

HÄIRIINTYMIÄ TERVEYSKENTÄSSÄ

Sosiologian suhteellisuuden parhain paljastaja on sosiologia itse kuvatessaan muuttumistaan yhteiskunnallisten muutosten keskellä, joihin sosiologeilla itsellään ei tunnu koskaan olleen varsinaista vaikutusta heidän muistuttaessaan enemmän muinaisia bardeja teoriahelkytyksineen, joihin säilötään yhteiskunnan kulloinenkin tila yhtä abstraktiin muotoon kuin runoelmiin yleensä. Niinpä sosiologien vaikutus on enemmän taiteellisella tasolla, jota ei suinkaan tule väheksyä, sillä ei sosiologia tutkimuskohteensa laajuuden vuoksi voi juuri sen realistisemmaksi muuttuakaan, ja taiteen vaikutuksen yksilön ymmärryshorisontin laajentajana myöntänevät miltei kaikki.

Kuitenkin vasta poliitikko, tuo yhteiskuntarakenteiden kaikinpuolinen tuntija, omaa sen vallan, jolla yhteiskuntaa muutetaan, tietysti neutraalisuuden ja totuudellisuuden raskaalla hinnalla, sillä demokratian todellinen voima; massat, eivät niinkään välitä totuudesta kuin oman ymmärryksen rajoihin mahtuvasta riittävän yksinkertaistetusta sanomasta, josta tieteellinen sosiologia on koukeroisen abstraktin sanastonsa puuhastelun kanssa mahdollisimman kaukana.

Sosiologian abstraktioiden täydellisimmäksi vastakohdaksi juolahti mieleeni ensin suomalaisen reaalitodellisuuden painovoimapiste; Väinö Linnan suomalaisuuden pyhä kolminaisuus: suo, kuokka ja Jussi. Todellisten tiedemiesten (tai tieteilijöiden, fil.tri Lea Henriksonin sukupuoliärtymystä välttääksemme) ammattikunniaan kuuluu olla hajuttomia ja mauttomia muulloin kuin hermojen menetyksen hetkellä, jolloin rivien välistä saattaa jokin tunne pilkahtaakin.

Abstraktio saavuttanee huippunsa tutkijatohtori Ilpo Helénin artikkelissa, jossa sosiologian käsitenäyttämöllä esiintyy teoriaruumis, jossa opimme myös että ruumiinkäytön kontrolli saattaa ilmetä vaikkapa kontingenttina ja suhde toisiin dyadisena. Tietysti olen tässä vähän häijy, kun hän on sentään ainoa, jonka omaakin asennoitumista olen rivien välistä näkevinäni ärtymyksenä terveyssosiologikollegojaan kohtaan, jotka eivät ymmärrä/halua tarttua kysymykseen yksilön intiimeimpien kokemusten joutumisesta "nykymaailmassa yhä intensiivisemmin" yhteiskunnallisten hallintapyrkimysten kohteeksi.

*

Terveyssosiologian juurien näkevät kirjoittajat ulottuvan 1800-luvulle, mutta alkaneen monien mielestä vuonna 1951 Talcott Parsonsin teoksesta The Social System. Terveyssosiologian yleinen trendi on nousu lääketieteellisen näkökulman palvelijasta sen kilpailijaksi muuttuen lääketieteellisestä sosiologiasta terveyssosiologiaksi, joka liittyy enemmän funktionalismiin, symboliseen interaktionismiin, fenomenologiaan ja marxilaisvaikutteiseen konfliktiteoriaan, kuten tutkija Uta Gerhardt on kirjan toimittajien alkuluvun mukaan sen määritellyt. Sivuaapa se silmiinpistävän usein feminismiäkin. Suomessa tutkimus vauhdittui 1960-luvulla laventuen 1990-luvulla sosiaalilääketieteen ja epidemiologian suuntaan. 

Kirjan artikkelien rakenne noudattelee neljäntoista kirjoittajan (pari heistä edellä) voimin terveyssosiologian kehitysjaksoja läpi fenomenologisen intersubjektiivisuuden kognitiivisen sosiologian eli etnometodologian eli keskusteluanalyysin, interaktionismin kriisi- ja neuvottelumallin, konfliktiteoreettisen näkemyksen puutemallin luokkatietoisuuspainotuksien, sosiaalikonstruktionismin ja feministisen ja ruumiillisuuden terveyssosiologian.

Artikkelien läkähdyttävän tiukka asiapitoisuus terveyssosiologian yläkäsitemuodostuksen vaihteluista ympäröivän yhteiskunnan arvojen muuttumisen myötä antaa kokonaisuutena selkeän kuvan sen monihaaraisesta ja vaikeasti määriteltävissä olevasta sijoittumisesta yhteiskunnan lukemattomien kilpailevien diskurssien eli suomeksi sanottuna lukemattomien yhteiskunnallisten intressiryhmien joukkopölinöiden kakofoniaan.

Kirja antaa vallankin terveysammattilaisille varmasti lisämietittävää oman organisaationsa rakenteista ja kohtaamisistaan asiakkaittensa kanssa. Saattavatpa kuntalaistensa terveydestä päättävän kunnallispoliitikonkin ajatukset siitä monipuolistua, ikävä kyllä ehkä entistä enemmän lääketieteen valta-asemaa vihaavaan suuntaan, sen verran terveyssosiologia kun on kääntynyt entistä isäntäänsä vastaan pistellen sitä medikalisaatiosta ja ylirationaalisuudesta syyttävin neuloin järeämpien aseiden vielä puuttuessa. Lääketiede kovine arvoineen tosin tuskin vielä edes huomaa kuka kulloinkin sen kintuille on pissimässä.

Markku Siivola