Pois

Shirley Maclaine: Matka sisimpään - henkisen kasvun opas. Suom. Lippo ja Sirkka Salonen. Tammi 1990.
Chris Griscom: Aika on harha. Suom Kaarina Fagerholm. WSOY 1990

HENKIMAAILMAN MITTAAMISESTA

Pankaapa paremmaksi!

Staattisena, pysähtyneenä, materiaalisen todellisuuden täyttämänä sumutihkuisena iltapäivänä saavuttuani universumin takaiselta retkeltäni Chris Chriscomin parista vääntelin käsiäni hetken tietokoneeni edessä, ennenkuin päätin kirjoittaa, ettei tämä hullu nainen ehkä mikään hullu olekaan, vaikka yhdeksänvuotiaana tapasi istua lähiseudun puhelinpylväiden nokassa, henkimuodossa tietysti, ja tämähän ei ole vielä edes erikoista. Kaiken kokemansa jälkeen hän on nyt viime vuosina erikoistunut perustamassaan Light Institutessa (Rt. 3, Box 50, Galisteo, New Mexico 87540, USA) meedioiden, parantajien ja selvänäkijöiden lisäksi auttamaan erityisesti ruumiittomia, ei-inkarnoituneita henkiä! Eräässä aikaisemmassa elämässään hänestä piti tulla faarao, mutta epäonnistui viimeisessä vihkimyksessä ja kuoli, ennättipä kuitenkin pienempänä poikana puhella eläinten kanssa ja saada telepatialla linnut lentämään luokseen. Tässä elämässä hän kiertelee ainakin osittain tavallisellakin tavalla kuten mm. Suomessa viime vuonna, TV 2:n Lauantaisaunassa.

Ei ihme, että juuri tämän naisen henkiakupunktuuri sohaisi kuuluisaa filmitähteä Shirley Maclainea sellaiseen kohtaan, että oitis astui hänen oma henkiopettajansa esiin hänen sielustaan tervehtien häntä kohotetuin käsin Griscomin samalla kuvatessa tuota hahmoa aivankuin olisi nähnyt sen yhtä selvästi kuin Maclaine itse.

No pientähän tuo vielä oli esimerkiksi sen valovirtsan rinnalla, jota meedio Mauricio lorotteli vessanpyttyyn ja muutenkin loistaessa omavaloisesti tuntikausia niin että valon näkivät kaikki ihmiset toisissakin huoneissa!

No tämähän ei vielä ollut mitään sen rinnalla, kun Maclaine katseli aivan vierestä kun henkikirurgi Alex Orbito työnteli käsiään ihmisten ruumiisiin, eikä se tietysti ollut vielä mitään sen rinnalla, kun Maclaine itse teki saman, eli Orbiton ohjaamana työnsi omat kätensä syvälle ystävättärensä vatsaan!

Eikä sekään oikeastaan vielä mitään sen rinnalla, kun hän eräällä esitelmämatkallaan Dallasissa kehotti yleisöään visualisoimaan veden virtaamista taaksepäin Fairmont-hotellin edessä katkenneesta päävesijohdosta, joka saikin suihkun lakkaamaan ja työmiesten kertomaan taaksepäin virtaavan veden juosseen hotellin kellariin ja peittäneen siellä sähkömuuntajan joka aiheutti sähkökatkon!

Maclainekin on silti ilmeisesti järjissään! Ei kai häntä niin pitkäksi aikaa olisi mielisairaalan ulkopuolelle päästetty, että hän olisi ehtinyt näyttelemään muutama kuukausi sitten täällä Göteborgissakin kierrelleen elokuvan "Madame Sousatzkan", jonka luonnekuvan hän on luonut enemmän meediona luomalleen hahmolle kuin tavanomaisella näyttelijän samaistumisella, näin hän kertoo.

Totuus/voima/tehokkuus

Valikoimaton, tarkkailu, avoin kuuntelu, siinä jokaisen henkisen gurun ohje kautta vuosituhanteen, ja sen tiedän itsekin, mutta kyllä koville ottaa lukea näiden tyttärien tekstejä ilman puolueellisia mielenliikahduksia. Mutta eivät he kerro mitään, joka ei olisi tunnettu ja myös kuvattu jokaisessa kulttuurissa. He vain vahvistavat sitä jotakin, josta on kautta vuosituhanteen puhuttu niin yhdenmukaisesti, että järkeänsä edes jollakin lailla kunnioittavan sementtisielunkin pitäisi edes hiukan hävetä, jos selittää sen heti pois täytenä valheena. (Jos ette apråpå tiedä oletteko sementtisielu, niin mikäli viljelette sanaa 'humpuuki', niin olette!) Sillä eivät edes skitsofreenikon hallusinaatiot ole valhetta, vaan toinen näkökulma maailmaan.

Kaikessa omalaatuisuudessaan eivät Griscom ja Maclaine poikkea tavanomaisuudesta. He ovat tavattoman tavallisia. Heidän teksteissään löytyvät nimittäin kaikki nykyisen aikakautemme hengestä kertojien peruskäsitteet ja mekanismit, kuten reinkarnaatiot, stigmat ja värähtelyt, henkioppaat, eetteritasot, astraaliruumiit ja akaashiset aikakirjat, jing ja jang, ufot ja hologrammit, tsakrat ja kundalinit, Atlantis ja muinainen Egypti. Griscom menee äärimmäisyyksiin saakka luodessaan itsevarmasti oman kosmologiansa, johon kuuluu kaikenkokoisia näkemyksiä niin universumista kuin vasemmasta olkapäästäkin johon perheongelmat ihmisillä kerääntyvät! Maclaine liikkuu hiukan tunnistettavammilla tasoilla pyrkien sitomaan näkemystään aikamme luonnontieteisiin, ja sijoittamaan sen New Age-liikkeen piiriin, tuon rajoiltaan erittäin epämääräisen itämaisvaikutteisen virtauksen, joka kulttuuri-ilmiönä on lähinnä vastareaktiota luonnontieteen ylivallalle sielunselittäjänä.

En usko heidän valehtelevan itselleen tai lukijoilleen. He eivät niin pahasti vanno vain yhden gurun nimeen, eivät julmistele jonkin Ainoan Oikean Tien ja henkiharjoituksen puolesta, muistavatpa sen verran kaiken liehumisen seasta arkipäivänkin ja sen velvollisuuksienkin olemassaolon, etten pysty pahasta tahdostanikaan huolimatta vääntämään heitä tyypillisen paraseuran tyypillisiksi mitättömyyttään kompensoiviksi henkihöpertäjiksi. Välistä kyllä tuntuu ettei siitä paljoakaan puutu, kun he oikein leiskuttelevat tunneruumiinsa puolella, harhailevat loputtomien kuviensa joukossa, puhuvat feminiinisestä voimasta, Griscom jopa sen räjähdyksestä, onpa pitänyt siitä aivan erillisiä esitelmiäkin. Hän arvostaa tunneruumiin kehittämistä huippuunsa ja sen kautta ekstaasin, hurmion ja rakkauden korkeimpien oktaavien kokemista.

Kummatkin jäävät kaikessa värikkyydessäänkin vielä kuvatasolle, ilmiömaailman, vaikkakin henkisen, sitomiksi. Se johtaa kyllä laajenevaan maailmankuvaan, joka humanistiselta näkökulmalta on toki arvokas niin heille kuin heidän auttamilleen ihmisille. Noista vallankin visualisaation tekniikalla tuotetuista sisäisistä kuvista kehkeytyy loputtomien tasojen maailma, tihenevä oksasto, jonka tuuheudessa minä voi piehtaroida. Sen tien näen kuitenkin henkisen kehityksen umpikujana, vaikka kuja onkin äärimmäisen suuri ja pitkä. Suuri, terävä, tehokas ja paljon näkevä minä, "kuva-asiantuntija", on vain voiman aste, ei totuuden mittari. Tällainen minän välimiehenä toimiminen vie tutkijansa poispäin kuvat ja oman kokevan minän taakseen jättäneestä selkeydestä, vallankin jos kokija uskoo ratkaisun olevan näiden ajan ja paikan tuolle puolen menevien kuvamaailmojen löytämisessä. Vallankin Maclaine on kehittänyt hassutusta läheneviä rituaaleja värien, äänien ja kristallien kanssa palvoen niiden herättämiä tunneliikahduksia. Hän on pikemminkin eksymässä maagisen maailman loputtomasti haaroittuville poluille, enemmänkin ritualisoimassa arkipäivän käyttäytymistään, kuin nousemassa henkiseen selkeyteen.

Tiet hukkuvat taivaanrantaan

Verratkaapa Griscomin ja Maclainen liehutekstejä eritoten Rudolf Steinerin hirvittävän jykevään, äärimmäisen analyyttisen todistelevaan ja maskuliiniseen esitystapaan. Kummatkin osapuolet esittelevät pikkutarkkoja ja runsassanaisia näkemyksiä ei-materiaalisista ulottuvuuksista, mutta silti heidän esitystyyleillään on uskomattoman suuri ero. Saatte hyvän käsityksen siitä kuinka hengestä voidaan puhua äärimmäisen, suorastaan äärettömän erilaisilla, päinvastaisilla tavoilla. Ja aivan yhtä itsevarmastikin vielä.

On syytä olla varovainen sen arvioinnissa, mitä nämä kaikki ilmiöt ja kokemukset merkitsevät suhteutettuna fyysiseen maailmaan ja meidän päivätajuntaamme, sillä suhteutuksella on kyllä merkitystä todisteiden hankkimisessa järjelle, mutta pidemmälle henkiseen maailmaan ei (sinänsä aina toivottavien) todisteiden takaa-ajolla (joka on kriittisyyteen naamioitunutta pelkoa) enää päästä. Yliaististen asioiden kirjo on loputon, eivätkä aidotkaan kokijat ole muuta kuin ihmisiä, jotka oman kulttuurinsa kielellä ja omalla aivoihin sidotulla päivätajunnallaan pyrkivät omien psyykkisten puutteellisuuksiensa rajoissa näistä asioista kertomaan. Henkisestä maailmasta kertovia tekstejä ei voi kritisoida "tavallisten" normien mukaan. Jos kolmiulotteinen kappale heijastetaan kaksiulotteiseen pintaan, näyttää se sekavalta kaksiulotteisten kritiikkien mukaan. Koska sanat ovat yksiulotteisia ja ihminen moniulotteinen, ei pidä liian nopeasti vetää johtopäätöksiä sanojen näennäisestä ristiriitaisuudesta.

Niinpä sillä, että on jotakin josta monet ihmiset kertovat omalla tavallaan, on suurempi merkitys, onko se jokin totta, sillä mikä on totta? Jähmeäsieluinen löytää aina todisteita valheesta tekosyinä omaan mukavaan pysähtyneisyyteensä. Mutta totuudenhaluista innostavat nämä kaikenlaiset kummalliset ihmiset ja kummalliset kokemukset tutkimaan omakohtaisesti, yrittämään itse toden valheesta erottamista. Koettakaapa aluksi vaikkapa punnita Griscom & Maclaine parivaljakon mielenterveyttä ja totuudellisuusastetta; kääntäen: mitkä ovat omat totuuden kriteerinne? Silloin heidän tekstinsä käy teillekin hedelmälliseksi.

Markku Siivola