Pois

Susanna Hyväri: Vallattomuudesta vastuuseen – kokemuksen politiikan sankaritarinoita. Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisu 3/2001. Tietosanoma Oy 2001

 

 

HILJAISEN TIEDON SANKAREITA

 

Yhteiskunnallisen, lakisääteisenkin vallan uudistamiseen ei aina tarvita aseita ja puolueita, vaan yksilökin voi riittää jo kerääntyneen vaan ei vielä purkautuneen paineen katalysaattoriksi, jos hän sattuu elämään oikeassa paikassa oikealla hetkellä, sen ovat uskonnolliset ja poliittiset sankarit kautta vuosituhansien osoittaneet.

 

Pienempiin kumouksiin pystyvät jopa rikolliset, alkoholistit ja mielisairaat, heistä tosin vain ne äärimmäisen harvat, jotka kaikkensa menettäneinä ovat vihdoin valmiita henkilökohtaiseen vallankumoukseen; heittämään pois vanhan ja astumaan uuteen elämänmuotoon saattaen elämänkokemusviisaudellaan häpeään koulutuksensa taakse pakenevien palkkatyöläisten tutkintoviisauden. Nämä ihmiset ovat poikkeuksia poikkeavistakin, pystyneet yksityisinä ihmisinä sysäämään liikkeelle yhteisöllistä muutosta. Näistä kahdesti syrjäytyneistä; vielä syrjäytyneidenkin ryhmäidentiteeteistä irti päässeistä ihmisistä kertoo valtiotieteen tohtori Susanna Hyvärin sosiaalipolitiikan tänä vuonna valtiotieteellisessä väittelemä kirja Vallattomuudesta vastuuseen.

 

Alussa oli järjestelmistä pudonneen vallattomuus, Hyvärin tutkimuksessa ihminen rikosten, viinan tai mielisairauden kourissa ilman vaikutusmahdollisuuksia. Marginaalista murtautuminen alkoi, kun vallasta riisuttu vihdoin pystyi kriittiseen suhteeseen omiin ja yhteiskunnan normeihin. Alkoi henkilökohtainen vallankumous, jonka innostamana syntyi ensin pienryhmä, joka "alkuseurakunnan" dynaamisessa tilassa oman valtansa jatkuvan uudelleenjakamisen kautta välttää hajoamisensa vetäen yhä uusia ryhmiä mukaansa. Kokemisen politiikka vahvistuu yhä useamman kysyessä mitkä ovat yhteisen hyvän elämän luomisen edellytykset, mitkä ovat ryhmän perusarvot. Vallattomuus vaihtuu sosiaaliseen vastuuseen. Ympyrä laajenee kohti sosiaalipolitiikkaa, joka kiteyttää näitä yksityisiä ja paikallisia kokemuksia laajempia ihmisryhmiä koskeviksi yleisemmiksi periaatteiksi ja toimintatavoiksi vaikuttaen lopulta jopa valtaa ja rahavirtoja ohjaileviin instituutioihin asti.

 

Hyväri valitsi tutkimukseensa vain sellaisia henkilöitä, jotka ovat pystyneet luomaan uusia kansalaistoimintoja tai hoidollisia käytäntöjä. Näitä innostavia selviytymistarinoita on kirjassa seitsemän. Juuri näiden selviytyjien kautta piirtyy toiveikas kuva siitä, että yksilöllä on kuin onkin mahdollisuuksia muuttaa yhteiskuntaa omalta osaltaan, synnyttää jotain itseä suurempaa.

 

Tunnetuin heistä on Pertti Purhonen, entinen nyrkkeilijä, joka vaikutti Kriisipalveluyhdistyksen syntyyn, jonka kautta myös Hannu Kokko kulki ennen siirtymistään Haminaan päihdetyöhön. Muita arjen sankareita ja heidän vaikutuspaikkojaan ovat Jorma Anjala ja Starttikoti, Jorma Heikkinen ja Psykonomiopisto, Raimo Matikainen ja Pohjois-Karjalan Mielenterveydentuki, Mauri Poikeljärvi ja Syväpuron hoitokoti, Sinikka Simunaniemi, Käsikkäin-yhdistys ja Kuusistokoti. Heidän kertomuksistaan hän synnyttää sosiaalipoliittisen elämäntarinatutkimuksen perintein kokemuksen politiikan; metakertomuksien rakennelman, jonka keskeisimpänä aineksina ovat marginalisaation ja selviytymisen, identiteetin ja yhteisöllisyyden käsitteet.

 

Dostojevskin "Ripittäytykää lakkaamatta itsellenne" on kirjan avaava motto, joka punaisena lankana läpäisee koko kirjan nousten lopussa suorastaan uskonnonfilosofisille siiville sulauttaessaan yhteiskunnan sosiaalipolitiikan ja yksilön kokemuksen politiikan jatkuvan vuorovaikutuksen jännitteessä kamppailevan ihmisen ympäristöönsä, jossa sinä olet minä, me avaimina kumpienkin tarinaan, omaan itseemme, ja se itse on yksi ja se on kaikki, eikä erillisyyttä enää ole. Sama elävä sanoma pilkistelee vähän väliä siitä tieteellisestä sementistä, johon hän on (pakosta?) sielunsa valanut, onhan tämä teos väitöskirja, jonka muoto tulee noudattaa (näennäisen) täsmällistä, eksplisiittistä tietoa eikä määritelmiä pakenevaa elämyksellistä hiljaista tietoa (tacit knowledge (esim. http://www.sveiby.com/articles/Polanyi.html)- käsitteen luoja Michael Polanyi (esim. www.deepsight.org/articles/polanyi.htm), josta voi kasvaa vahvan kokemuksen politiikan kautta sekä ei-ammatillista kansalaistoimintaa että valtiollisia hallintomalleja elähdyttävää uutta sosiaalipolitiikkaa.

 

Ammatillisuuden muodostavat arkiset kokemukset ja ammattitaito. Kutsumusammatillisuus kuului aikaan jolloin kansalaisaktiivisuus, yhdistystoiminta ja ammatillisuus eivät vielä olleet irronneet toisistaan. Nyt ammattilaiset muodostavat ryhmittymiä ja ammattikuntia, eivät enää yhteisöjä, joissa kaikuisi kansallistunne, uskonnollinen tai poliittinen eetos. Tulevaisuuden ammattilaisuus kuuntelee vanhaa viisautta ja katsoo eteenpäin luodessaan uutta, on Hyvärin eetos. Hän tahtoo sukeltautua niin kokemisen politiikan kuin sitä suuremmissa ympyröissä heijastavan sosiaalipolitiikan sisältävään suurempaan kokonaisuuteen, politiikan tuolle puolen. Sosiaalisissa suhteissa pystytetyt rakennelmat ovat hauraita, ja useimmiten todellinen ja kestävä (kursivointi minun) vahvuus sisältyy tämän asian oivaltamiseen, tähdentää hän. Hän kaipaa elähdyttäväksi voimaksi kuvittelukykyä, jonka institutionalisoitunut yhteiskunta sallii vain unissa, fantasioissa, normien rikkomisissa ja sairauksissa, siteeraa hän ranskalaista filosofia, psykoanalyytikko Cornelius Castoriadista.

 

Hyvärin teoksen perussäikeitä on käytännön elämänkokemuksen suoman hiljaisen tiedon arvostus. Hän on kuvaamiensa ihmisten lailla hiljaisen tiedon sankari itsekin, salakuljettamassa ymmärryksellistä tietoa analyyttisen tiedon linnakkeisiin sosiologisten kielikoukeroiden valeasussa. Sen ei pidä antaa hämätä kirjan arvokkainta antia. Kuin akateemisen asfaltin halkeamista puhkeaa Hyvärin kaipuun kaunis kukka kohti perimmäisiä kysymyksiä, voiman antajana hänen tunteensa ihmisten perimmäisestä yhteydestä, subjektin ja objektin erottelemattomuudesta, jonka tavoittaa vain yleisen elämänkokemuksen kautta. Hän näyttää tietävän oman kietoutuneisuutensa kaikkeen, myös tutkimukseensa, varoen luisumasta tutkijaidentiteettinsä instituoituun vankilaan, vaan haluaa astua ulos hermanhesseläisestä Kastalian Lasihelmipelistä ulos todellisen väkevän elämän pariin, jonka ääri-ilmauksena on kirjan omistaminen itsensä hengiltä juoneelle alkoholistille, joka virtsallaan kyllästetyistä housuistaan ja tuolistaan omat sontansa lattialla vieressään juuri ennen kuolemaansa lausumillaan sanoilla pelasti kanssasurkimuksensa (Jorma A:n) sille uudelle elämänkurssille jonka tutkimukseen tämä teos on omistautunut: "Jore! Aina kun sun tekee viinaa mieli, niin muista mitä sä näät nytten ... muista mihin se johtaa. Muista minkälainen mä olen joskus ollu ja kato mikä mä oon nyt. Tää kaikki on viinasta". Mustimmankin epätoivon syvyyksissä piili sittenkin toivon kipinä.

 

Itseeni kolahti syvimmin samaisen Jorma A:n kertomana Ute-nimisen vanhan roiston ja AA-miehen hänelle antama käsittely, jonka suoran ja näkijävoimaisen rehevyyden rinnalla kalpenevat ulkoa opitut terapiamuodot.

 

Voin vain arvailla ristiriitaa, minkä väitöskirjan luomiseen tarvittava tiedeuskon instituutiolle itsensä myymisen lasihelmipeli on Hyvärissä saattanut aiheuttaa. Tiukkaa ripittäytymistä omasta asemastaan hän kirjan moton mukaisesti ainakin harjoittaa kahden häntä itseään edustavan henkilön kuvitteellisissa dialogeissa. Toisaalta hän näyttää hyvin ymmärtävän kaikkien mytologioiden, tieteellistenkin, tarpeellisuuden maailman jäsentämisessä: antakaa hulluille, ryöväreille ja alkoholisteille mikä heidän on ja instituutioille mikä rahan, vallan ja auktoriteettien on.

 

Juuri alkoholityön ja psykiatrian ammattilaiset, joita jatkuvasti uhkaa aidon kohtaamisen estävä oman parantajaidentiteetin muodostama salakavala lasivankila, ja jotka eivät vielä ole nukahtaneet tai kyynistyneet akateemisen tiedon voimattomuuteen tosiasioiden edessä, voivat saada kirjasta suorastaan herätyksen vertaistyössä ja arkipäivän ymmärryksessä piilevään voimaan. Murtuneiden ja taas ylös nousseiden, omansa ja monien muidenkin elämän siinä sivussa muuttaneiden ihmisten alkuperäiset äänet ovat kuin rukiista leipää, pimeydestä mullan läpi itsensä raivanneiden elämän ankara maku.

 

Markku Siivola