Pois
Astrid Flemberg-Alcalá: Yöhoitaja. 231 sivua. Suom. Laura Voipio. Tammi 1981
Henry Denker: Kohtalokas diagnoosi. 410 sivua. Suom. Auli Hurme. Karisto 1981

HYVÄ JA PAHA SAIRAALAROMAANI

"Minun vikani on siinä etten pidä ihmisistä. En vain tahtoisi heidän kärsivän."

Yöhoitaja-kirjan hempeä kansi hämää. Sen sivuilta ei löydykään herooisia tekoja, ei kiihkeänä sykkivää rakkautta hoitajien ja lääkäreiden välillä, ei juonittelua, ei mustasukkaisuusdraamoja. Ei myöskään ruotsalaisen hej hej jättebra-yhteiskunnan vaikka-hampaat-irvissä-ymmärtämisen demokratiaa.

Kirjoittaja on sairaanhoitaja, niin myös hänen chileläinen miehensä. Koska hoitajien pitää vaikka-hampaat-irvissä-ymmärtää, niin mihin tuo nainen sitten kuuluu? Kommunisteihin!? - kyllä ja ei. Hän lähtee miehensä kanssa marssimaan Varsovan liiton Tshekkoslovakian miehityksen kymmenvuotispäivän mielenosoitukseen punaisten lippujen taakse, kommunisteihin vain joutuakseen pikkuryhmien kiistojen keskelle.

Sitten he joutuvat vahingossa oikeistonuorten riveihin, mutta: Mihin hän sitten uskoo nähdessään riitaa, tuskaa, vanhuutta, kuolemaa niin hoitajan työssään kuin koko maailmassa ympärillään eikä voi tuntea lähimmäisenrakkautta: Ei, ei siihenkään voi uskoa, ei ainakaan hän. Muuten hän ei näkisi läpi muotojen valheellisuuden, inhoaisi osastollaan vierailevaa pöyristyttävän brutaalia vasemmistoideologiallaan päälletunkevaa sosiologian opiskelijaa ja potilaana olevaa kaikkia vähemmistöryhmiä inhoavaa kantapäitään yhteen kalauttelevaa riikinruotsalaisuutta uhkuvaa fasistisväritteistä poliisia. Hän ei huomaisi työtoverinsa käsivarren heikkoa rusketusta Kanariansaarten auringon jäljiltä tämän valittaessa verojen, vuokrien ja inflaation vievän ihmisiltä nykyään toimeentulon mahdollisuuden.

Causa socialis - kirjan alkuperäinen ruotsalainen nimi - sosiaalinen tapaus. Tämä kuvaa sisältöä paremmin kuin suomalainen romantiikkaa lupaava julkisivu. Surkeiden sosiaalisten olosuhteiden sairastuttama sellaisia ovat hänen osastonsa potilaat melkein kaikki. Elämässä ja elämään väsyneitä monet. Säälittävyyttä, jota ei käy enää peitteleminen. Tunnelmaa, jonka tavoittaa miltei jokaisen sairaalan vanhusten osastoilta; rappeutumisen nöyryytystä ja kuoleman odotusta.

Kirjoittaja sairastui syvään depressioon kaksikymmenvuotiaana. Mutta diagnoosi on väärä. Hän ei sairastunut depressioon, vaan suruun; suruun maailmasta, ihmisten keinotekoisuudesta ja tyhjyydestä - tai tervehtyi. Kirjan ehkä tiivistetyin elämänfilosofinen ydin löytyy loppusivuilta hänen kuvatessaan kuinka suru päättyi:

Hänen puheenvuoronsa sairaalasta ja elämästä kuuluu rehellisimpiin näkemiini. Hän näkee syvälle sairaalalaitoksen prostituutioon: rakastakaa rahasta! Rakkautemme ei useinkaan ole aitoa. Hänen ironiansa ei silti ole repivää, koska hän vaistoaa kyllin selvästi, ettei mikään ryhmä sinänsä ole syyllinen. Jokainen on saman elämän verkon vanki.

Ei ole ihme, että hän vuonna 1979 kirjallaan voitti ruotsalaisen kustantamon romaanikilpailun, jonka aiheena oli "Minun arkipäiväni".

@@@

Henry Denkerin "Kohtalokkaan diagnoosin" hempeä kansi taas ei hämää. Sisältö on juuri sitä roskaa, mitä kansi ah niin kauniine naispotilaineen ja syvälliskatseisine valkotakkisine lääkäreineen lupaakin. Takakansi täsmentää vielä:" ...lääkäriromaani, jonka keskeisinä teemoina ovat elämä, kuolema ja rakkaus". Sisäinen tyhjyys korvataan ulkoisella dramatiikalla. "...keskellä sodan kuohuvaa pyörrettä .. rakastuu häneen vanhan miehen kiihkeällä toivottomuudella ... Maria vaistoaa, että miehellä on salaisuus, joka on heidän rakkautensa esteenä, mutta päättää odottaa sitä päivää, jolloin mies on ikuisesti hänen..." - Tämä lainaus oli kyllä kirjan etuliepeestä toisen kirjan mainoksesta, mutta hengeltään kuvaa hyvin tätä kohtalokasta diagnoosiakin.

Tarinan sankari, lupaava nuori komea gynekologi, taitava leikkaamaan kuin mikä, ottaa sydämen asiakseen kauniin nuoren potilaan - ottolapsi muuten hänkin - puolustamisen tarinan pääsikaa, sairaalan ylilääkäriä, vihattavaa auktoriteettia vastaan, joka tytöltä turhaan napsi kummatkin munasarjat pois. Tyttö yrittää sen vuoksi itsemurhaa, koska naimisiinmeno oli juuri edessä, ja sulhanen alkaakin maallikkokäsitystensä vuoksi perua naimakauppojaan, ja sankarin isäkin kuolee vanhuuteensa siinä sivussa juuri kun sankarimme sattuu olemaan paikalla.

Pääsika on vuosikaudet rillutellut leikkaussalin ylihoitajan kanssa, joka ensitapaamisen aikoihin "...oli juuri toipunut pitkästä ja traagisesta rakkaussuhteesta nuoreen apulaislääkäriin, joka oli kuollut oman käden kautta lääkeaineen liika-annostukseen eräässä sairaalan varastohuoneessa..." Pääsialla on erityinen himo olla näyttämön tähti ja samalla ansaita hyvin leikkelemällä työkseen naisten kohtuja, vaikka patologien mukaan ei aivan niin pitkälle tarvitsisi aina mennäkään. Tarina kiihtyy, komea apulaislääkärimme joutuu avoimeen selkkaukseen sairaalan kanssa ja kymmenillä sivuilla vellotaan kirurgien keskinäisessä oikeudenkäynnissä mustavalkoisia huudellen. Sankarin jo jouduttua häviölle kääntää hänen psykiatrian apulaislääkärityttöystävänsä tilanteen kuitenkin hänelle voitolliseksi siitä huolimatta, että sairaalan musta ja rotunsa vuoksi niin paljon vaikenemaan joutunut apulaisylilääkärikään ei häntä voinut auttaa puolustuspuheestaan huolimatta. Lopussa on taas kaikki hyvin. Potilaamme saa kuitenkin miehensä, sankarimme pääsee apulaisylilääkäriksi ja paha pääpiru erotetaan, ja kirjan viimeisen sivun leikkauksessa säihkyvät jälleen kasvosuojuksen takaa leikkaussalin hoitajan - joka siastaan valheiden paljastuttua vihdoin pääsi eroon - "syvät ja tarkat tummat silmät".

On paljon ihmisiä, jotka eivät lukisi mitään, jos tämänkaltaisia mustavalkoisia hyvä/paha-kirjoja ei olisi. Pituutensa vuoksi tämä tarina ei olisi mahtunut Harlekiini-sarjan kauniiden Jaguarinomistajien maailmaan, jossa lääkäri on lääkäri on lääkäri. Valkoinen takki mustan dramatiikan taustaa vasten ei jätä päiväunelmoijaa epävarmaksi samaistumisensa jaloista kohteista.

Markku Siivola