Pois

Kalle Achté: Optimistisen psykiatrin muistelmat. WSOY 1999

HYVÄÄ TAHTOVAN PSYKIATRIN MUISTELMAT

Hyväuskoinen, asiat parhaalla mahdollisella tavalla käsittävä, tulevaisuuteen uskova valoisa henkilö, määrittelee Kalle Achté (71) itseään Nykysuomen sanakirjan mukaisesti, vaikka ei uskokaan oikeuteen maailmassa, ei nykyiseen eikä tulevaankaan, ja tiesi että Neuvostoliitossa valehdeltiin aina ja että nokkimisjärjestys on koko luomakunnan läpäisevä ominaisuus.

Hyvä. Muutoin hänen muistelmansa olisivat yhtä Annamanna-hymyä, jos muistatte tuon lettipäätytön mannasuurimopaketin kyljestä, ja miksette muistaisi, ainakin tämän kirjan otollisin kohderyhmä; psykiatrikollegat Achtén aikalaisista 50-lukulaisiin, joiden tajuntaan hän jysähti Yrjö Alasen ja Pekka Tienarin kanssa laatimansa psykiatrian oppikirjan kautta. Nuoremmat eivät ehkä jaksa kahlata läpi Achtén 1500-luvun sukutaustasta alkavien päivämäärien, paikannimien ja kahdeksansadan nimiviitteen muodostaman hämmenteen lävitse, emmekä me vanhemmatkaan mitään herkullisia häijyyksiä sieltä löydä vaikka kymmenittäin kansainvälisestikin kuuluisia kollegoita lääketieteen kaikkien erikoisalojen alueelta ja muualtakin yhteiskunnasta hän luonnehtii, ärtymyksessäänkin hyväntahtoisen pyöreästi. Hänen isänsä vierasti hänen tapaansa sanoa jo pikkupoikana ihmisille hyviä asioita heistä nähden siinä ovelaa laskelmallisuutta, jota siinä ei hänen eikä minunkaan mielestäni yhtään ole, pikemminkin konfliktien välttämistä ajoin turhan ylikohteliaalla tavalla.

Niinpä puolen vuosisadan psykiatriasta hänen johtopaikoiltaan nähtynä jää laimeahko maku. Hänen kiltteytensä yhdistyneenä epäradikaaleihin poliittisiin ja tieteellisiin näkemyksiin ei jää säväyttämään poleemisuudella sen enempää kuin kokonaisuuden hallinnalla, vaan on enemmänkin pehmein ottein dokumentoivaa vaikuttajayksilöiden, lääketieteen ja politiikan välillä heilahtelevaa sirpaleista aikalaisdokumenttia. Poliittinen historia on hänen suuri lukuharrasteensa, näkökulma Kokoomuksen, ja Suomi ja sen puolustus ovat hänelle, "vanhalle patriootille" tärkeitä, olipa hän kovin ylpeä 60-vuotispäivänään saamistaan kersantin natsoista, niihin aloitteentekijänä hänen seuraajansa Ranan Rimon, HYKSin psykiatrian klinikan nykyinen ylilääkäri. 

Telepatiaan hän uskoo, ja selvänäkijän tieto hänen selkänsä murtumisesta puoli vuotta ennen kuin se todella tapahtui antoi hänelle aiheesta miettimistä. Hänen uskonsa rajat eivät ole kuitenkaan venyneet ufoihin asti, ja uskontojenkin sisältö on hänelle vain ihmisen omaa luomusta; heijastuksia ihmisestä itsestään. Psykiatriaan hän sen puutteista huolimatta tahtoo maailman ahdingon lievittäjänä ja humanismin lipunkantajana eniten turvata murehtien nykyistä suuntausta irrottaa psykoterapia psykiatriasta. Psykosomatiikka merkitsee hänelle sielun ja ruumiin erottamatonta yhteyttä ja lähes kaikkien sairauksien näkemistä psykosomaattisina (vaikka tuo käsite ikävä kyllä toisaalta halventaa ihmistä).

Varsinkin psykoneuroimmunologia vahvistaa hänen ajatuksiaan psyyken ja ruumiin yhteydestä. Hän näkee sen mahdollisesti muuttavan jopa lääketieteen paradigmaa. Hän on mieltynyt mielikuvaan, jonka mukaan hypothalamuksessa tapahtuu keskushermoston sähköisten viestien kääntö ruumiin humoraalisiksi viesteiksi, johon säätelyprosessiin ovat kytkeytyneet myös monet immuunisolut kuten makrofagit, joiden tuottamat sytokiinit sulkevat ympyrän säätelemällä aivolisäkkeen toimintaa. Juuri sytokiineja (solujen immuunivastetta sääteleviä paikallisesti vaikuttavia solujenvälisiä tiedonvälitysvalkuaisaineita) hän epäilee somaattisen viestintäverkon kytkijöiksi emootioiden maailmaan.

Vaikka pitkä psykoanalyysi aikoinaan rauhoitti ja tasoitti hänen minäänsä ja itsetuntoaan, on hän sen klassisen muodon sijaan alkanut nykyään käyttää enemmän dynaamiseksi terapiaksi nimittämäänsä tapaa löydettyään mielestään juuri hänelle sopivan, potilaan mukaan joustavan tasapainon aktiivin ja passiivin terapiaotteen väliltä. Hän katsoo melko pitkälle vapautuneensa alkuvuosien ortodoksisista piirteistään.

Eläköidyttyään täysinpalvelleena psykiatrian professorina Helsingin yliopistollisen keskussairaalan psykiatrian klinikan 24 vuotta hoitamastaan ylilääkärin virasta on hän sydämeltään kliinikkona jatkanut täysipäiväistä työtään yksityispsykiatrina jatkaen oman ihanteensa mukaista elinikäistä oppimistaan, viimeksi psykoterapian kouluttajan erityispätevyyden hankkimisella pitkän pätevöitymislistansa hännille kolme vuotta sitten. Vauhti ei siihen ole loppunut, vaan nyt hän valmistelee jo uutta kirjaansa, tällä kertaa psykoterapeuttisen toimintansa tiimoilta.

*

Tekstiin on jäänyt poikkeuksellisen paljon häiritseviä kirjoitusvirheitä. Sellaisen vielä joltain konkurssiuhkaiselta pienkirjapainolta ymmärtäisi, mutta ei WSOY:n kovakantiselta muistelmateokselta. Liekö saaneet pätevät oikolukijat kenkää kustannussyistä? Tämänkaltainen tasonlasku on kyllä yleistynyt parin viime vuosikymmenen aikana muissakin kustantamoissa.

Markku Siivola