Pois

Peggy Claude-Pierre: Syömishäiriöiden salainen kieli - miten ymmärtää ja hoitaa anoreksiaa ja bulimiaa. Suom. Mirja Rutanen. Tammi 2000.

IHANNEPAINO NOLLA KILOA

Kyvytön huippukyky, aikuinen lapsi

Anoreksian, tarkemmin sanottuna anorexia nervosan eli laihuushäiriön mysteeri piilee paljolti siinä merkillisen hämäävässä seikassa, että toisaalta anoreksiasta kärsivät ovat huomattavan usein erittäin eteviä, kyvykkäitä ja pärjääviä, samalla kuitenkin häkellyttävän, kerrassaan uskomattoman sokeita, mitä alkeellisimmalla tavalla realiteetit kieltäviä. Tämä äärimmäisen täyspäisen etevyyden ja järjettömän sokean hulluuden yhdistelmä vie edelleen joka kahdennenkymmenennen anorektikon lopulta hautaan ja heidän perheensä hulluuden partaalle ja aiheuttaa heidän karkottamisensa kotoa muun perheen pelastukseksi.

Tavallisimmin on anoreksia nähty nuoren tytön itsenäistymisen ja seksuaalisuuden ilmiöiden tukahduttamisena korkeiden vaativien standardien omaavien kotien vanhempien, lähinnä äidin taholta, jolloin anoreksian oireissa on nähty enemmän tai vähemmän tukahdutetun vihan ilmauksia sairaan yrittäessä irtautua sylivauva-asteisista emootiostaan itsenäiseen elämään, johon sairas ei kuitenkaan separaatio-individuaatioprosessin keskeneräisyyden vuoksi pysty, josta vuorostaan syntyy hänen jäämisensä muun maailman orjaksi hänen yrittäessään olla olemassa toisille mieliksi tekemisen kautta, joka kuitenkin kääntyy täydelliseksi vastakohdakseen koska hän ei voi käsittää toisten ihmisten olevan omaa tietään kulkevia itsenäisiä olentoja, vaan hän yrittää parantaa maailman vain oman järjettömän käsityksensä mukaisilla valtavilla ponnistuksilla, jotka tietysti täydellisesti epäonnistuvat saaden sairaan tuntemaan itsensä ihmiskunnan petturiksi työntäen hänet yhä syvemmälle kohti valtavan itseinhon ja häpeän olemattomuutta aina kuolemaan saakka.

Niinpä hänen päämääränsä ei suinkaan ole mikään mallityttöihanne, josta jo nähdään, että nykypäivän naisen rooli ja seksuaalisuus ei läheskään selitä koko ilmiötä, sillä ei anorektikko ihannepainoon pyri, vaan haluaa painaa tasan nolla kiloa, hävittää iljettäväksi kokemansa itsen täydellisesti.

Pahin psyyken häiriöistä

Länsimaissa esiintyy anoreksiaa eli laihuushäiriötä noin prosentti, pojilla kymmenesosa siitä. Ahmimishäiriötä eli bulimiaa siihen kuuluvine vatsantyhjennysrituaaleineen sairastaa noin 1-3 prosenttia nuorista naisista. Ahmintahäiriö eli kaappisyöppöys on jo kevyempi tauti  piinaten lihavista yhtä kolmasosaa. Anorektikoista noin puolet paranee, 30-40 % sairastuu uudelleen, kuudesosalla sairaus kroonistuu, kolmannes oireilee ja noin 5 % kuolee joko itsemurhaan, sydämen pettämiseen ja ruoansulatuskanavan verenvuotoihin tehden sen kohtalokkaimmaksi psyykkiseksi sairaudeksi. Suomen sairaaloiden hoitolinjat ovat epäselvät, resurssit ja osaaminen hataralla tasolla (Syömishäiriöiden hoidon nykykäytännöt Suomen keskussairaaloissa. Suomen Lääkärilehti Nr: 2 / 2001).

Lisätiedon valtaisaan määrään pääsee käsiksi vaikkapa kotoisesta osoitteesta www.syomishairioistentuki.fi.

Diplomityönä omat lapset

Kanadalainen psykologi Peggy Claude-Pierre (C-P) ei ensipelkoni vastaisesti kuulunutkaan muut hoitomuodot tieltään huitaiseviin terapeutteihin, joille ei enää kelpaa muu kuin omaan kerran keksimäänsä hoitomuotoon uskoontulo. Ei hän lääkäreitä suinkaan rakasta, mutta näkee heidätkin kuitenkin vielä ihmisten sukuun kuuluviksi, usein vain ymmällään oleviksi piruparoiksi.

Nykyisten, edellämainittujen käsitysten vallitessa on C-P joutunut kestämään myös yhteisöllisen paineen, joka enemmän tai vähemmän vihjaa hänen itse olevan suurin syyllinen kahden tyttärensä vakavaan sairastumiseen. Koska kukaan ei tässä maailmassa enkelin kaltainen ole, niin viisainta lie sanoa niin että jokainenhan me omilla käsityksillämme ärsytämme lapsiamme, ja että psykiatria, kuten muutkin ammattiryhmät, syyllistyy ylilyönteihin yrittäessään suitsia elämän loppumattomuuden vain omien kärryjensä eteen.

Hän joka tapauksessa erittäin todennäköisesti kuitenkin pelasti omat tyttärensä kuolemalta, ja siinä monivuotisessa prosessissa hankkimansa valtavan asiantuntijuuden kautta perusti oman syömishäiriöiden hoitoon erikoistuneen klinikkansa Kanadaan vuonna 1993, julkaisi kirjansa 1997, ja nyt se on käännetty 30 kielelle. Tanskassa pitäisi vastaavan hoitolaitoksen olla startannut jo viime vuonna, ja Norjaan on sellainen suunnitteilla, kertoo kirja, mutta en löytänyt tiedolle vahvistusta.

Syypäänä kielteinen mieli

C-P kuvaa anoreksian kielteisen mielen ja todellisen mielen kaksinkamppailuna. Kielteinen mieli sisältää äärimmäisen itsehalveksunnan, psykoottisen syvän depression kaiken elämisen arvon mitätöivän äänen, aina itsemurhaan saakka yllyttävän, joka supsuttaa potilaan korvaan: syöminen merkitsee ruokaa, joka merkitsee elämää, mutta minulla ei pitäisi olla elämää, koska en sitä ansaitse, koska olen pettänyt ihmiskunnan, sen vuoksi en ansaitse ruokaa.

Todellinen mieli on se persoona ennen kielteisyystilan alkua, ja se joka potilas olisi ollut, mikäli hänen emotionaalinen kehityksensä ei olisi torjuttu. Sillä anorektikko on imeväisen tunnetasolla, josta hän voi Montreux-klinikan terveen elämän asteikon; viiden eri toipumisvaiheen (akuutti-, kehittymis-, realiteetti-, interaktiivinen ja ympäristöön jäsentymisen vaihe) kautta nousta aikuisen tasolle, parhaimmillaan 86%:n todellisen mielen hallitsevuustasolle. Ei 100%:n, kukapa meistä olisi niin täydellinen, toteaa C-P. Sataan prosenttiin tähtää juuri anorektikko, aina kuolemaan asti johtavalla vain sylilapsen emotionaalisen kypsymättömyyden mahdollistamalla kirkuvan epärationaalisella ehdottomuudella.

Vaikka C-P puhuukin voimakkain äänenpainoin omien havaintojensa paikkansapitävyydestä, sopivat hänen huomionsa melko pitkälle moneen muuhunkin anoreksiateoriaan. Hän esittää sanottavansa kuitenkin erinomaisen elävästi ilman abstraktioiden yläpilviin katoavia teoreettisia sykkyröitä.

Pioneerin osa

C-P:n suhde muihin hoitomuotoihin on sangen tyypillinen: uutta luovan kaikkensa antavan ihmisen puolustus arvostelijoitaan vastaan on juuri sen verran oman hoitomuotonsa parhaimmuuden korostaminen, että kriitikot pääsevät siihen kiinni syyttäen sitä muun muassa uskonnollisen liikkeen kaltaiseksi, joka onkin helppo syytös, sillä ylettyäkseen todelliseen tehokkuuteen täytyy hoitohenkilökunnan omistautua kokovuorokautiselle työlleen aivan fanaattisessa mitassa. Todellista pioneerityötä ei koskaan tehdä kunnan ja valtion laitoksissa, eikä siihen pysty kahdeksan työtunnin jälkeen kelloa tuijottava psyyken perustyöläinen. Ei, siihen vaaditaan alkuseurakunnan henki, hoitohenkilökunnan työn ja yksityiselämän sulautuminen pitkälti yhteen.

Montreux-klinikan vuorokausimaksu lienee $1000 eli tyypillinen amerikkalaisen yksityissairaalan hinta. Vain kaikkein sairaimmat pääsevät sisään. Hoitoaika on useita kuukausia, ensin laitoshoidossa, sitten jälkipoliklinikalla. Eikä tulos voi koskaan olla sataprosenttinen, ja hoidon tehokkuusseurantatutkimukset puuttuvat, joten osin uskonvaraista tuo toiminta on, mutta itse ilmoittaudun uskovaiseksi ollen jo pelkän kirjan sisällön perusteella sitä mieltä, että C-P:n ote on syvempi ja ymmärtävämpi kuin näkemäni psykiatrian ammattilaisluonnehdinnat, jotka kovin usein tuppaavat juuttumaan seksin ja naiseuden ongelmiin, joka on kuitenkin vain yksi siivu kokonaiskuvaa.

Suosittelen kirjaa estottoman lämpimästi potilaiden omaisille ja ammattityöntekijöille, vaikka kirjasta avautuvaan hoitamisen intensiteettiin he eivät pystykään, sillä C-P on omistanut suuren osan kirjastaan juuri heille suunnatuilla ohjeilla miten suhtautua tuohon mahdottomaan pikkuriiviöön. C-P pystyy laajentamaan näkemystämme tuon perheitä hajalle repivän äärimmäisen raivostuttavan käyttäytymisen taustavoimista, joka auttaa meitä aluksi kestämään anorektista ihmistä hiukan paremmin, myöhemmin ehkä jopa auttamaankin häntä.

 

Markku Siivola

Katso myös:

 Eeva Riihonen: Syömishäiriöitä

Kim Chernin: Nälkäinen minä. - Naiset, syöminen ja identiteetti