Pois

Jane Tarzana: Omaelämäkerta - insestin kokeneen kertomus. WSOY 1994

INSESTI JA INSESTIKESKUSTELU

Insestikeskustelun sosiaalipsykologiaa

Nimimerkki Jane Tarzana; Jane ja Tarzan; 'kauhu-uniensa viidakon raivaaja', suomalainen nainen, on ehkä yksi niistä 0.0001 - 38 prosentista naisia, jotka ovat kokeneet insestin. Lapset puhuvat ja jättävät puhumatta paljolti vanhempiensa tahdon puserruksessa. Todistus on todistusta vastaan, koko perhe syyllisyyksien ja häpeän monimutkaisessa verkossa - vain yksittäistapaukset varmistuvat, niinpä tutkimustuloksetkin insestin todellisesta yleisyydestä vaihtelevat rajusti. On helppo löytää omaa näkemystä tukevat tutkimusprosentit. Freudilaiset minimoivat ne. Maksimoijaa edustaa ent.ortodoksi, nykyinen luopio Alice Miller (Älä huomaa, WSOY 1986), joka hyväksyy todisteeksi pelkän uhrin näkemyksen.

Insestissä ei ole mitään puolustettavaa. Se on säälittävän eläimellinen, itsekeskeinen teko, johon harhautuu joskus harvoin nainenkin. Insestikeskustelu on jotain aivan muuta. Se on insestistä melkein riippumaton, omia massapsykologisia ratojaan kulkeva ilmiö, monen voiman yhteissumma, alkuperäisilmiöön vain satunnaisessa yhteydessä oleva mediapelin tuote kuin Väyrysen imago, amalgaamivaivat ja Ruokolahden leijona. Sillä taistellaan lapsista, omaisuudesta, viroista, vallasta. Se ei eroa tuhansista muista yhteiskunnan etupiiriristiriidoista.

Naisen sosiaalinen ja psykologinen asema on viime vuosikymmeninä vahvistunut niin paljon, että hänen esittämänsä insestisyytöksen järeä ase ei enää käänny häntä itseään vastaan. Häntä eivät miehet enää voi mitätöidä harhojaan ja haarojaan levitteleväksi hupsuksi. Hän on vakiinnuttanut reviirinsä; kodin, jossa muinaisen metsästäjänidentiteettinsä menettänyt uros on pehminnyt tiskiessuasteelle tai pakenee pölynimuria ja tissiliivittömän vaimon tyydytysvaateita lähiökapakan kaljanhuuruisiin unelmiin.

Tieteellinen insesti

Yksilön hyvinvointikeskustelu saa aina hermoherkät ja sielunsairaat takajaloilleen. Psykiatristen naispotilaiden piirissä insestimuistoja nykyään suorastaan kuhisee. Vanhakantaiset naisterapeutit ovat saaneet ammatti-identiteettiongelman kun Grand Old Freudin perintö vaatii kuittamaan potilaiden lastenraiskuujutut höpönpöpönä, vaan kuinka raaskisi olla käyttämättä tätä ihmeellistä temppua, joka valehtelijatyttösen ja vamppipimpin sijaan taikoo esiin sikaisän? Toiset terapistit, työnohjauksen ja puhkikoulutuksen vuoksi itsenäisen ajattelunsa hyljänneet omaksuvat kulloisenkin valtaideologian, nyt insestinmetsästyksen. Psykiatrian perinteen mukaisesti juuri vastaväitteet ovat heille todisteina insestin todellisuuden torjunnasta.

Insestitutkimuskirjallisuuskin on virkistynyt. Vuonna 1986 lääkintöhallitus aloitti valistuskirjasella. Viimeisen viiden vuoden aikana on toistakymmentä muuta insestitekstiä löytänyt kustantajan, kotimaisina teettäjinä Tampereen yliopisto, Lastensuojelun keskusliitto, Helsingin sairaanhoito-opisto ja Tampereen terveydenhuollon oppilaitos ja oikeusministeriö.

Uhrin päiväkirja

Nelikymppinen JT tunnistaa perheensä Tommy Hellstenin alkoholistiperheen läheisriippuvuuden mainiosta kuvauksesta Virtahepo olohuoneessa ( WSOY 1991, jo 15. painokseensa ehtinyt), joka kirvoittaa insestimuistumia kolmannelta ikävuodelta alkaen. Hän etsiytyi hypnoanalyysiin, todennäköisesti sivupersoonatohtorimme Reima Kampmanin luo, mutta yhdeksän kuukauden prosessin katkaisi terapeutin kuolema. JT jatkaa toisen hypnoterapeutin luona.

Mitä hän siitä on saanut? Hän ei tiedä itsekään. Kirjasta tulee paha, ontto olo. JT:n teksti ei ole valtapoliittista ammuskelua eikä organisoitua insestianalyysia vaan hänen yksityispäiväkirjaansa, henkilökohtaista, jäsentymätöntä itseterapiatekstiä, täynnään unia ja niiden pohtimista, päivän puuhia ja sukumuisteloita. Hän on eksyksissä unisymboliensa seassa yrittäen tulkita niitä väkinäisesti ulkoisen, muualta hankitun tiedon pohjalta. Niillä eväillä joutuu lukijakin eksyksiin. Kirjan julkaisupäätöksen voi ymmärtää vain nykyisen insestikeskustelun sosiaalisena tilauksena. JT on tullut toiseen kertaan raiskatuksi, nyt kustantajan taholta.

 

Markku Siivola