Pois

Shirley Linde: Testaa oma terveytesi. Suom. Arto ja Kirsti Angervo. WSOY 1985
Ritva-Liisa Karvetti, Paula Hakala, Pirjo Alho, Marjukka af Heurlin: Suomi solakaksi. WSOY 1985
Pekka Puska: Sydänprojekti. Otava 1985.


ITSEHOITOA JA ILLUUSIOITA

 

Kun jumalaa ei voi sivistynyt nykyihminen oikein enää kirota, pitää turvautua alemman tason ilmiöihin kun on oman elämänsä tärvännyt ja tarvitsee syntipukkia. Papit on jo ajettu synagooginsa ja kirkkoa vaaditaan irti valtiosta, mutta mitä tehdä tuolle ruumiinhuollon Isolleveljelle Lääketieteelle ja sen valkoisiin puetuille vihityille? Kun terveyskeskuslääkärikään ei enää näärännäpystä kirjoittele lähetettä Helsinkiin silmätautien professorille, täytynee turvautua itsehoitoon.

 

Lääkärilehden palstoilla päivitellään maallikoiden hinkua puoskareiden kynsiin, mutta alati kasvavan itsehoitoinnostuksen paineen myötä ovat epäortodoksisemmatkin kollegat alkaneet saada Lääkärilehdessäkin ääntään kuuluville. Nykyhetken lääkintäsosiologinen kulttuurivaihe antaa jo mahdollisuuden puhua sen seitsemistä periferiaparantajista jopa varovaisen myönteiseen sävyyn, kunhan jutussa kuitenkin esiintyy sana "puoskari" vähintään kertaalleen. Mutta on pakko myöntyä, pakko iskeä takaisin juuri myöntymällä. Lääketiede on alkanut viivytystaistelun ideahistoriallisten sääntöjen mukaisesti. Aikakausien muuttuvissa arvostuksissa yrittää tietysti jokainen suunta, jokainen ryhmittymä pysyä pinnalla eri keinoin niin kauan kuin mahdollista. Siinä saa mennä itsehoitajat ja sairaanhoitajat.

 

Eihän tämä tietysti koko totuus ole. Tietysti tehdään aina myös paljon vakavavaa työtä kaikkien parannusmuotojen piirissä ihmisen hyvää tarkoittaen. Motiivi ei koskaan ole mustavalkoinen, vaan aina harmaa.

Pannaas luullen

Vaan rajansa harmaudella. Ruotsalaisen lääkärin Richard Fuchsin kirjoitettua riemukkaan totuuspitoisen oppaansa luulosairaille (Minäkö luulosairas, Kirjayhtymä 1976) oli täydellinen tyydytysopas luotu. Mutta nyt hipoo taas rimaa samoinkuin toissavuoden hirvitys Potilaan päiväkirja (Weilin+Göös 1983). Kauhua kylvää nyt ympärilleen Shirley Linde (ammattia ei ilmoiteta) kirjassaan "Testaa oma terveytesi". Sen kahdessasadassa kotona suoritettavassa kunto- ja sairaustesteissä on toki monia aivan asiallisiakin, sellaisiakin, joita tavallisesti tehdään vain vastaanotoilla, mutta joita erilaisista kroonisista sairauksista ja äkillisistäkin oireista kärsivät ja heidän omaisensa todella voisivatkin tehdä kotona kuten verenpaineen mittaukset ja erilaiset apteekista ostettavien testien avulla tehtävät uloste-, virtsa- ym. määritykset, vaikka osa lääkäreistä hanttiin pistäisikin. Korvatähystys kotiin ostetun otoskoopin avulla lienee kuitenkin jo äärimmäinen raja.

 

Olennaisempi tarkasteltava on kuitenkin kirjan sairautta manaava yleishenki. Se perustuu harhaan, että terveidenkin kannattaisi tehdä itselleen kaikenlaiset mahdolliset määritykset, tarkistukset ja kokeet jopa vain varmuuden vuoksi. Tällainen näkökulma osoittaa kalmankauhuisuutensa lisäksi, että ihmisen laaja-alaisuutta ei lainkaan ole ymmärretty. Useimmista kokeista ja testeistä ei sinänsä ole mitään pahaa sanottavana, mutta elämääpelkäävä miltei hysteerinen yhteys, jossa ne esiintyvät, tekee kirjan patologiseksi. Jos kirja tyytyisi vain oireiden perusteella tehtäviin testeihin, eikä liittäisi "varmuuden vuoksi"-hömpötyksiään mukaan, sen patologisuus olisi hiukan hyväksyttävämpää.

 

Tästä samasta mikrotekijöiden liioitteluharhasta ihmisen kokonaisuuteen nähden kärsii kyllä myös oman erinomaisuutensa sokaisema lääketiedekin, joten mikään ainutkertainen poikkeavuus ei tämä kirja ole, vaan se versoo ekspertiitti-nimisen sosiosairauden juurilla. Tämä sairaus kuvastuu autorisoidun lääketieteen pirissä mm. erilaisina ylimitoitettuina kansanterveystarkastuksina, joissa kuitenkin voidaan tavoittaa vain mitätön osa ihmisen ulottuvuuksista, ja joiden perusteella ihmiset aivan perusteettomasti saavat sen käsityksen että kaikki olisi kunnossa - tai että he olisivat jotenkin kokonaissairaita, kun jotkut laboratorioarvopoikkeavuudet täysin merkityksettömästi ajavat heidät erikoistestausten oravanpyörään. Vain hyvin harvat seulontatestit ovat mielekkäitä - sellaisiakin kyllä on - auktorisoidunkaan lääketieteen suorittamina.

 

Provosoiva kysymys: jos tuhannen tissin ultraäänitutkimuksella pelastetaan yksi nainen lisää, pitääkö tutkia vai ei? Entä jos tutkitaan viisituhatta tissiä lisää ja saadaan vielä toinen pelastettua, vieläkö on tutkittava? On selvää, että jossain tulee vastaan myös taloudellinen raja. Ja tietysti tissitutkimukseen pannut rahat vievät hengen muilta, kuten leukemialapsilta, sydänleikkausta tai munuaissiirtoa tai maksansiirtoa tarvitsevalta tai joltain muulta kärsiväryhmältä, jolta on rahat julmasti viety johonkin muuhun "toisarvoisempaan". Mikä on parempi? - Tässä on tämä kirja osittain avuksi. Esimerkiksi juuri itsetehty rintatutkimus, joka tässäkin kirjassa selostetaan, kuuluukin vielä ilmeisesti kannattavuuden rajoihin, mutta allakuvatut kivesten vääntelyt ja sokean pisteen tuijotukset ovat jo kaukana hysterian puolella.

 

Muutamia hirvittävyyskukkasia: Miesten pitäisi näpelöidä kiveksiään kerran kuussa, oppia tuntemaan niiden koko ja kiinteys sekä myös lisäkives, ja tarkastaa silloin tällöin mahdollisen kivespussiin avautuvan tyrän alku yskimällä. Silmän sokean pisteen testaus tulisi tehdä "ajoittain". Näöntarkkuustestin pienessä tekstissä sanotaan "Vaikka pystyisit lukemaan sen selvästi, älä tee hätäisiä johtopäätöksiä. Vain optikko tai silmälääkäri voi varmistaa, että näet kaiken niin hyvin kuin pitäisi". Sikamaista pelottelua ja luulosairautta lietsovaa lääkärismiasenteellisuutta. Hieman epäilen, että siksi ei tämän kirjan alkutekstissä ole tavanomaista jonkun lääketieteen suomalaisen asiantuntijan myyntiä edistävää esipuhetta, että kaikki tarjokkaat ovat havainneet tekstin liian paksuksi. Onko näin, WSOY? Toisaalta kyllä luulisi Suomestakin löytyvän sen verran kritiikittömiä eksperttejä, että olisivat esipuheen tähän kirjaan sorvanneetkin.

 

Hölkkääjille kuuluvat tottakai sykemittarit, ja avoliiton ulkopuolisten kanssa ei sitten sänkyyn, jos on saanut ennen sydänkohtauksen. Aina kun kuumeliuska näyttää normaalilämpöä, mutta epäilet silti kuumetta, muista tarkistaa asia tavallisella elohopeamittarilla. Jos silmäsi ovat kierossa, kääntyneet sisään tai ulos tai liikkuvat toisistaan riippumatta (!), niin se saattaa olla näköongelmiesi syy. Tarkkaile itseäsi ja perhettäsi loputtomasti, pelkää elämää terveenäkin, odota sairautta, vikaa, vammaa ja vaanivaa kuolemaa.

 

Kirja levittäytyy myös perheen kimppuun suosittaessaan sen uhriksi joutuneen testauttavan perheensäkin. Ja lääkäreidenkin tulisi se ottaa "hiljaiseksi apulaisekseen opastaessaan potilaitaan toimimaan järkevästi". Herranjumala sentään!

Se kansa on kulkeva kirkkahin otsin

Isoveljeyden rajoilla, kuitenkin vielä jotenkuten järkevästi perusteltavina ilmiöinä ovat yleisten terveellisten elämäntapojen tähdentäjäoppaat. Mutta kaikkein terveintä, raikkainta ja reippainta kansaa olivat rusoposkiset, kirkasotsaiset, jäntevät, reilut, karaistut, hyväkuntoiset Hitlerjugendilaiset. Kaiken hyväntahtoisen kasvatuksen toisena puolena piilee ymmärtämättömyys toisen valitsemaa sinänsä ehkä tuhoisaakin elämäntapaa kohtaan. Kasvatus ei luota itsekasvuun - ja on usein aivan oikeassa. Mutta se voi muuttaa raikkauden ja raittiuden piinkovaksi normiksi. Se voi joutua suurempien intressien pelinappulaksi. Yksilötasolla käytetään myös terveysideologioita sangen usein häpeämättömästi. Lukuisa on niiden lauma, jotka omaa erinomaisuuttaan tähdentäen tunkeutuvat toisten itsemääräämisoikeuden alueelle kaikenlaisten joukkoliikkeiden nuhteettomuusideologiat kilpenään.

 

En väitä Pekka Puskan, valtiovallan, lääketieteen asiantuntijoiden ja vieläpä WHO:n tuella suoritetun valtavan ja eri suuntiin rönsyilleen Pohjois-Karjala-projektin tai Kansaneläkelaitoksen Kuntoutustutkimuksen ympäri Suomen terveyskeskuksia levittämän "uuden tieteellisesti kehitetyn ja tutkitun suomalaisen laihdutusohjelman" opaskirjan ja Hitlerjugendin välillä olevan mitään yhteyttä. Kannatan toki itsekin näitä suomalaisten terveysideologisia ohjelmia siinä muodossa kun ne ovat näissä kirjoissa ja muuallakin esitetyt. Puska kertoo projektin selostamisen lisäksi nimenomaan väestön näkökulman lukuisten kirje- ja kirjoitusotteiden ja omien muisteloidensa valossa. Ja olinhan siellä minäkin, Valtimon terveyskeskuksessa niitä verenpainekortteja silloin täyttelemässä.

 

Tosiasia lienee, että pohjoiskarjalaisia (tiedä häntä vaikka muualtakin maasta) kuolee nyt projektin tuloksena vähemmän (keski-ikäisen väestön sydäntautikuolleisuus väheni n. 22%), eikä sitä arvoa voida millään kieltää. Mie ja sie saadaan säilymään vielä pitkään (itsekin usein niitä käytän), ja mummut laihempina mahtuvat ahtereinensa pirtteihinsä paremmin kun isännätkin nyt pidempään elossa pysyvinä vievät tuvasta neliöitä, jonka voi entistä terävämmin todeta, koskapa eivät projektin tuloksena enää sätkiänsä röllyttele.

 

Laihdutuskirjan patologia on aivan hyvänlaatuista. Se ilmenee sen vetoamisessa laihdutusohjelmansa tieteellisyyteen niin ohjelman kehittämisessä kuin tutkimisessakin. Keppihepo on taas vauhdissa. Asiaan kuuluu tietysti ravitsemusasiantuntijoiden lisäksi niin lääkärin kuin psykologinkin sana, koska realiteetti on se, etteivät tällaiset ohjelmat ole niin tehokkaita, jollei niiden taustaa saada tieteellisen arvovaltaiseksi. Heidän jälkeensä erikoisliikuntavoimistelija kertoo muutamien hyödyllisiä tietoja lihavuuden ja liikunnan välisistä suhteista ja esittää myös vääntelyohjelman, jonka kaltaisia koipi-sinne-käsi-tuonne-ohjeita tapaa loputtomasti naistenlehtien sivuilla. Kaikilla heillä on aivan sopivan rohkaisevan tuttavallinen ote lukijaansa. Lääkäri suhtautuu myönteisesti jopa korviin kiinnitettäviin laihdutusakunastoihin.

 

Mitään erikoista ei kirjan laihdutusohjelmassa kuitenkaan ole, vaan se kuuluu kaikkein tavanomaisimpien laihdutusohjelmien turvalliseen keskiuomaan. 1200 kaloria päivässä on perussääntö, jonka toteuttamiselle kirja omistautuu. Se heristää lempeästi sormeaan "ihmedieeteille", kuten Atkinsin hiilihydraatittomalle, eikä erehdy mainitsemaan, että paastoamisten ja "ihmedieettien" sahanterämäinen painon lasku ja taas nousu, kuitenkin kohtuuden rajoissa, voivat olla joillekin paljon mukavampia laihdutusmuotoja vuosien mittaan kuin nämä klassisuudessaan ei niin värikkäät pysyvien "ruokaremonttien" suosijaohjelmat. Tieteellistä on tässä ohjelmassa vain se, että se on tutkimuslaitoksessa kehitetty, mutta ei se siitä monia muita dieettejä paremmaksi tai huonommaksi ole tullut. Pikku akateemisista kysymyksistä voidaan tietysti kiistellä, mutta käytännössä ei eroa ole.

 

Hyvää on kirjan tähdentämä ryhmässä laihduttamisen tärkeys, vähemmän hyvää annoskäsitteen tuominen grammojen sijaan. Joka ei tahdo sitoutua esitettyihin annoksiin, joutuu selaamaan kalorit esiin liian monimutkaisella tavalla.

 

Ihannepainotaulukon painot ovat liian korkeat. Jos taulukkoon liittyvä teksti on oikea, niin tosiseikka käy ymmärrettäväksi: on tehty metodologinen munaus: ihannepainotaulukkoa on mahdoton laskea suomalaisten painon ja pituuden perusteella, kuten teksti esittää. Niistä saadaan vain taulukoita siitä, miten asiat ovat (esim. keskimääräiset painot), mutta ei ihannetta, joka on määriteltävä lihavuuden osoittimista eli kansankielellä roikkuvasta massusta ja muista esteettisillä mitoilla arvioitavista läskeistä. Ja niitä vielä näkyy ko. painoilla (keskimääräinen ruumiinrakenne). Painoon ja pituuteen ei sisälly lihavuuden käsitettä. Noin neljä-viisi kiloa pois esitetyistä taulukkopainoista, niin aletaan olla oikeilla lukemilla.

 

Niin sydänprojektikirja kuin laihdutusopaskin sisältävät "pelastuneiden" todistuksia. Kyse ei ole sinänsä negatiivisesta ilmiöstä, vaikka saatan kärjekkään tuntuisesti tästä huomauttaakin. Joukkoliikkeisiin, kansanterveyden parantamiseen täytyy kuulua tietty ryhmävaikuttaminen, positiivisten esimerkkien antaminen, innostaminen, mieluiten aivan hurmahenkeen asti. Totuus on paljon monimutkaisempi asia kuin joukkojen asenteisiin vaikuttaminen, joka on kyllä tärkeä tehtävä sekin, jos sinänsä hyvien asioiden perässä ollaan maltillisesti -, kuten laihduttamisen, tupakoinnin lopettamisen ja järkevämpien ruokatottumusten. "Pelastunut" on usein - mutta ei aina myös pelastunut.
 

Markku Siivola