Pois

Leo Näreaho: Jälleensyntyminen. Arator 1995.

JÄLLEENSYNTYMÄ KAUTTA AIKOJEN

"Haudat ovat täynnä korvaamattomia ihmisiä" tapasi kollegani sanoa. Saisiko jotain heidän kyvyistään vielä kierrätyksen, tuon nykyajan suositun harrasteen kautta hyödynnettyä?

Jälleensyntymä on jo pelkästään käsitteenä mielenkiintoinen, ainakin kansatieteelliseltä kannalta. Jälleensyntymään uskotaan kaikkialla, enemmän tai vieläkin enemmän. Se on maailman suurimpien uskontojen olennainen osa. Vain typerys sivuuttaa sen olankohautuksella, ja vain samanlainen typerys uskoo siihen kuin pukki sarviinsa.

Reinkarnaatiokirjoitelmien yleiseen tasoon tottuneena pidin nenästäni valmiiksi jo kiinni fil.maist Näreahon, virka ja sotilasarvo tuntematon, kirjan avatessani. --- Yllätys yllätys! --- Näreaho ei suolla tieteeltä näyttävää järkiuskovaissontaa, eikä parahihhuloi uskovaisuuden päälle hädissään heitetyllä näennäiskriittisyydellä, joka jo seuraavassa lauseessa unohtuu tiedemiesten kintuillepissimishaluihin.

Hän vetoaa "avoimiin nykyihmisiin". Sääli ettei heitä paljoa ole, koska kirjan kohderyhmäksi todella sopivat. Vaikka kukaan ei koskaan voi kirjoittaa mistään asiasta neutraalisti, on Näreaholla järki näet silti yllättävän miellyttävästi tallella. Hänen pyrkimyksensä ei ole todistaa jälleensyntymää, eihän sitä voikaan, mutta sympatiansa tietysti sinne suuntaan kovin kallellaan ovat.

Hänen kirjansa ansio on siinä, ettei se ole loputonta vuotamista tyyliin "mä tykkään", vaan hän on vaivautunut ottamaan selvää mitä asioista sanovat muutkin kuin naapurin mummu ja interplanetistien puheenjohtaja.

Ne muut ovat suorastaan hymyilyttävän tunnettuja ainakin minulle, vanhalle parahurjalle. Mielenkiintoisimpana heistä jo nuoruudessani kiinnostavin tuttavuus, kirjoitetun maailmanhistorian dokumentoidusti korkealuokkaisin selvänäkijä Edgar Cayce, jonka näkemyksiin (joista jälleensyntyminen oli osa), tutustumisen suosittelen aloittamaan Jess Stearnin kirjasta "Nukkuva profeetta : Edgar Cayce - aikamme merkittävin psyykikko ja parantaja", Informedia, 1976, 1987. Muita tuttuja ovat teosofia, antroposofia, hindulaisuus, buddhalaisuus, gnostilaisuus, kristinusko, Martinus, C.G. Jung, Stanislav Grof ja LSD, Ian Stevensonin jälleensyntymätutkimukset, Reima Kampman, hypnoosi ja sivupersoonat. Näreaho käsittelee kohteitaan riittävän pitkään aiheisiinsa perehtyneisyyttä osoittaen.

Myönteistä on myös se, ettei hän jää pelkäksi luetteloijaksikaan vaan erittelee ja vertailee koko ajan itsekin eri suuntausten painotuksia. Kirjan loppusivut ovat tavallisimpien kysymysten vastauspalsta. Mistä niitä uusia sieluja tulee? Johtaako karmaoppi fatalismiin? Ja mikä ihmisessä oikein jälleensyntyy? Ihmispersoona tuntee itsensä samaksi olennoksi siksi, että hänen kehonsa ja taipumuksensa pysyvät jotakuinkin samoina, ja muisti yhdistää tuon kaiken. Miksi juuri minä jatkun, miksi en jatka jonkin toisen elämää? Näreaho kiinnittää huomionsa valtavaan muutokseen vauvasta vanhukseen. Tuskinpa kukaan muu kuin henkilö itse pystyisi enää sanomaan, että kyseessä on yksi ja sama henkilö, jolla on edelleen vastuu aikaisemmista teoistaan. Keho ei inkarnaatiossa jatku, mutta taipumukset kylläkin, ja muistin aktivoituminen inkarnaatioiden välillä. Tämä riittäisi takaamaan persoonallisuuden jatkumisen ja moraalisen vastuun. Kuten rattijuoppo, joka muistamattomuudestaan huolimatta on vastuussa jalankulkijan tappamisesta, on ihminen vastuussa elämiensä ketjusta, vaikkei menneiden persoonien tonttuilujaan muistaisikaan.

Irti maasta kohoaa Näreaho vasta kirjansa viimeisillä riveillä kaipaamaan ihmiskunnan täydellistä harmoniaa. Sitähän ei ikipäivinä saavuteta vaikka kuinka täällä kierrettäisiin. Tai mistä minä sen niin varmasti tiedän.

Markku Siivola

kts myös Esko Mustonen: Jälleensyntymä ja Karman laki