Pois

Salli Saari: Kuin salama kirkkaalta taivaalta - kriisit ja niistä selviytyminen. Otava 2000

JÄRKYTYKSEN JÄLKIPUINTI

Briefing tarkoittaa muiden merkitystensä lisäksi tulevan operaation kuvausta osallistujille. Esim. liikennelentäjät menevät koneeseen briefingin kautta, jossa tutustuvat reitin säähän ja kohteessa vallitseviin erikoisolosuhteisiin.  De-briefing puolestaan tarkoittaa päinvastaista; tietojen saamista heiltä kyseisen tehtävän suorittamisen jälkeen.

Sekä poliisin että palomiehen ammatissa on pitkät ajat harjoitettu taktisia ja teknisiä debriefingejä.  80-luvun alkupuolella psykol.tri Jeffrey Mitchell, entinen palomies Amerikan palolaitoksesta otti käyttöön stress debriefingin, jota meillä kutsutaan psykologiseksi jälkipuinniksi.

*

Psykologi, dosentti Salli Saari on valtakuntamme tunnetuin debriefing-asiantuntija. Hän tutustui siihen vasta 90-luvun alussa, jolloin se alkoi levitä Suomeen lähinnä Norjan kautta. Kokemuksistaan hän sai aikaan tämän opetuksellisesti rikkaan myös ei-ammattilaisille sopivan, meidän kaikkien tuntemia suomalaisiakin katastrofiesimerkkejä sisältävän teoksen.

Saari luokittelee traumaattisen kokemuksen neljään vaiheeseen (shokki, tunnemyrskyinen reaktiovaihe, muisti- ja keskittymishäiriöinen työstämis- ja käsittelyvaihe, lopuksi uudelleenorientaatio muuttuneeseen tilanteeseen) meilläkin erittäin tunnetun ruotsalaisen debriefing-psykiatrin Johan Cullbergin mukaisesti (Cullberg: Tasapainon järkkyessä - psykoanalyyttinen ja sosiaali­psykiatrinen tutkielma. Otava 1991). -- Cullberg on, mielenkiintoista kyllä, noutanut suuren osan omaa ymmärrystään omasta traumaattisesta kokemuksestaan, nimittäin meskaliinipsykoosista.

Saari jakaa tuntikausia kestävän tyypillisen debriefing-istunnon seitsemään vaiheeseen: aloitus, ulkoisten faktojen käsittelyvaihe, tapahtuman herättämien ajatusten läpikäyntivaihe, sitten vastaavasti tunteiden (joka on istunnon syvimmältä kouraisevin kohta), shokin aiheuttamien ruumiillisten oireiden käsittelyvaihe, normalisointi- eli opetusvaihe ja lopuksi päätösvaihe.

Debriefingin hän erottaa suosiotaan vallankin Yhdysvalloissa viime vuosina kasvattaneesta kolmeen vaiheeseen (johdanto, keskustelu, informaatio) jakamastaan välittömästä tunnepalaverista eli psykologisesta purkukokouksesta eli defusing-menetelmästä, joka kestää vain 20-45 minuuttia. Itse hän ei tällaista liian pinnalliseksi katsomaansa purkukokousta oikein jaksa arvostaa.

Katastrofeihin ja suuronnettomuuksiin, debriefingin historiaan ja sovellutusalueisiin liittyvät ilmiöt kuten median rooli, stressaava työ, trauma ja lapset, tilanne Suomessa ja käytännön ohjeet debriefing-toiminnan aloittamiseen erilaisissa organisaatioissa saavat oman osansa.

Saari vastaan Cochrane

 

Saari taisteli debriefingin tehokkuuden puolesta psykiatri Kristian Wahlbeckia vastaan vuonna 1998. Wahlbeck katsoi debriefingin hyödyttömäksi, ehkä jopa vahingolliseksi vedoten tuolloin lääketieteellisen nykytutkimuksen mantraksi muodostuneisiin Cochrane-katsauksiin eli tutkimuksiin, jotka keskittyvät vertailemaan tutkittavasta aiheesta tehtyjä mahdollisimman korkeatasoisia muita tutkimuksia keskenään. Saari palaa vielä tämän traumaattisen muiston äärelle kritisoimalla Cochrane-katsauksia sen verran terävästi, että suosittelen sitä kaikille tieteelliseen analyysiin liian herkästi uskoville.

Eesaun kädet, EDMR:n ääni

 

Saari kertoo viimeisillä sivuillaan muutamassa vuodessa jo melko tunnetuksi ehtineestä Francine Shapiron vuonna 1987 vallankin traumaperäisen stressireaktion hoitoon keksimästä EMDR- eli Eye Movement Desensitization and Reprocessing tekniikasta, jossa heilutellaan kättä edestakaisin trauman uhrin silmien edessä pyytäen tätä samalla muistelemaan traumaattista tapahtumaa. Tyypillinen prosessi kestää puolitoista tuntia sisältäen kolmetoista eri vaihetta.

Saari arvelee, ettei olennaista ole potilaan silmien edestakainen liike vaan mikä tahansa ärsyke, näön lisäksi myös kuulo- tai kosketusärsyke, joka rytmillisesti liikkuu aivopuoliskolta toiselle, joka sitten tuntemattoman mekanismin kautta saa traumaattisesta tapahtumasta purkautumaan ja poistumaan sen ahdistavan aineksen.

EDMR:ssä on näkyvissä kovin nuoren menetelmän kannattajien riippuvuus ulkoisista muodoista tyypillisine alkuseurakunnan innostuksineen. Saarikin siirtää tässä tieten tai tietämättään omia sisäisiä ansioitaan ulkoiselle tekniikalle. Tavallaan hän sanoo sen epäsuorasti itsekin painottaessaan aivan erityisen vahvasti sitä kuinka kyse ei ole mekaanisesta temppuilusta ja kuinka äärimmäisen olennainen osa on terapeutin rautaisella ammattitaidolla. Niinpä.

Hän kertoo innoissaan kuinka tuo menetelmä on voimakkaasti parantanut hänen hoitotuloksiaan, mutta siitä huolimatta itse uskon hänen vain löytäneen luonteelleen sopivan ulkoisen keskittymiskohteen kuten lahjakas ennustaja kristallipallostaan. 

Markku Siivola