Pois

Antti Puustinen: Ihmisen henkinen vapautuminen. WSOY 1990

JOOGAÄIDIN RINNOILLA

Kolmikymmenvuotias meditaation opettaja Antti Puustinen opettaa "syvävaikutteista Ishta-Devata-Mantra-meditaatiota", joka tietysti on sitä "kaikkein alkuperäisintä", jota "ei Suomessa olla tähän mennessä juuri lainkaan tunnettu", kuten WSOY:n myyntitykit ovat kansiliepeiden valehtelut kauniisti siunanneet. Valitse jokin Suuri Mestari tai ihailemasi henkilö, mietiskele hänen hyviä puoliaan suljetut silmät kohti otsan keskiosassa olevaan henkiseen silmään suunnattuina, tietyllä tavalla tuolissasi istuen kasvot mieluiten itää kohti vähintään kaksi kertaa puoli tuntia päivässä. Näiden jälkeen olisi hyvä harjoittaa omien ongelmiensa visualisaatiota, johon kuuluu myös oman ihannekuvan tavoittelu, joka on jokaisen länsimaisenkin persoonankehityskurssin kulttuurisidonnainen pakkopaita, oman rajoittuneen mielen keksimä päämäärä, johon persoonallisuutta yritetään väkisin tunkea.

Elämä ei ole joogaopettaja Antti Puustista Äiti Joogan rinnoilta irrottanut, vaan hän nauttii meditaation maidosta vähintään yhtä paljon kuin kaksi vuotta sitten "Meditaation rajattomat ulottuvuudet" (WSOY 1988) kirjansa ilmestymisen aikaan. Jo silloin hän oli hurmautunut joogasta hymyilyttävän hellyttävästi. Nyt, kolmikymmenvuotiaana, on hän käynyt ottamassa täysin rinnoin fiiliksiä Intian ihmeistä. Hänen intialaisten ihastelunsa on yksipuolisuudessaan lähinnä kiusallista luettavaa. Ei oikein kehtaisi aina kuvatekstien alta lukea kuinka tuokin rappioalkoholistin näköinen risuparta säteili sellaista viisautta, että Puustisella tsakrat vain onnesta soivat ja hermojärjestelmässä kulki ekstaattisia värähtelyjä. Taivaallisen tikkukaramellin tavoittelu saa välillä häkellyttävät mittasuhteet, niin mukulamaisen itsekeskeinen on kirjan henki kaikesta "onnea kaikille"-julistuksestaan huolimatta.

Puustisen lapsenmielinen ekstaasin tavoittelu on tuttua kovin monessa itämaisuudella pistetyssä seurakunnassa. Puustinen kärsii henkisestä Pollyannismista, kaikkien asioiden niin hyvänä näkemisessä, että se lähenee koomisuuden rajaa. Hänen merkityksensä on parhaimmillaan sosiaalipsykologinen, ei henkinen. Hänen kaltaisensa itäasioihin innostuneet hyväntahtoiset maallikkosaarnaajat saavat varmaan yhden jos toisenkin nuoren tai muuten vain lapsenmielisen pois kartsalta turhaan pörtsäilemästä. Olkoot lapset riippuvaisia opettajastaan ja opettaja omasta aiheestaan, sillä turvan tarve ja saanti, turvallisten auktoriteettien löytäminen ihmisistä tai ihanteista on jokaisen ihmisen kasvun ja kehittymisen väistämätön välivaihe.

Markku Siivola