Pois

Eugen Drewermann: Psykoanalyysi ja moraaliteologia. Suom. Juhani Rekola. Gaudeamus 2000.

JUMALAN JA PSYKOANALYYSIN LIITTO

Kulttuurit, kuten kaikki ryhmäsopimukset, tukahduttavat elämisen todellisuuden rajattomista ilmenemismuodoista suurimman osan. Tislettä kutsutaan kulttuuriksi. Niin kehittynyttä ei ihmiskunta ole, ettei ketään ahdistaisi toisen erilaisuus, niinpä tarvitaan yhteisiä käyttäytymis- ja ajattelutapoja ja niiden ylläpitämiseksi rakennettuja moraalioppeja eli hallitsevien ryhmien itsepuolustuksekseen rakentamia loukkaamattomuussopimuksia.

Yksilö tietysti kärsii, sillä ihmisen rajattomuuden ilmentämisvaatimus vain hyväksyttyjen kulttuurimuotojen ahtaiden kanavien läpi synnyttää aina ristiriidan. Sukupolvien saattoon kietoutuneiden vääryyksien ketjusta ei välty kukaan, niinpä jo pelkkä elämään syntyminen merkitsee väistämätöntä syylliseksi joutumista. Perisyntiä, sanoo kristillinen moraaliteologia. Mielen sairautta, sanoo psykoanalyysi. Traagisuus on osamme aina, ahdistus vapauden hinta, sanoo Eugen Drewermann

Yksilö ja teologi Drewermann yritti omaa tapaansa murtautua koulutuksensa ja virkansa ahdistavista kahleista kurottautumalla psykoanalyysiin, kirkon jumalattomaan arkkiviholliseen päin, joka lopulta johti tyypilliseen silloittajan kohtaloon: hänet erotettiin mielipiteittensä tähden vuonna 1992 katolisen kirkon papinvirasta.

*

Drewermann näkee kirkon erehdyksen jo tapahtuneen jo ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana, jolloin kreikkalaisen filosofian rationaalisuuden ja myyttivihamielisyyden omaksuminen hukkasi kosketuksen elämän salaisuuspohjaan jäykistäen kirkon  perisyntiopin synkän fatalistiseksi tai askeettisen jäykäksi hyveellisyydeksi säilyttäen ihmiskuvan joka myyttiset kuvat ja unet hyljäten rationalisoitui kapeutuen näkemään ihmisen loputtomuudesta vain ymmärryksen ja tahdon. Jos et julistusta ymmärrä, tarvitset lisäopetusta, jos et tahdo ymmärtää, joudut helvettiin. Niin uskon puuttumisesta tehtiin sofistiikkaa, jossa avuttomille, heikoille ja suojattomille ihmisille kasattiin uhrautuvuuden vaatimuksia ja epäoikeutettuja moitteita ymmärtämättä heidän tilaansa.

Tässä kohdin on Drewermannin pelastus psykoanalyysissa; sen kuvia kuuntelevassa täydellisessä ei-moraalisuudessa kirkon opin hukkautuneen olemuspuolen valottajana. Siitä Drewermann toivoo vastapainoa kristinuskon harjoittamalle minän ja tiedostamattoman alistamiselle julman yliminän nimissä. Moraaliteologian tulisi oppia psykoanalyysistä, että nimenomaan ahdistus; perusluottamuksen puuttuminen ajaa ihmisen pahaan. Psykoanalyysi tarvitsee teologialta kuitenkin omaan ahdistavan depressiiviseen determinismiinsä syvän luottamuksen mahdollisuuden sanoman. Sieluton jumaluusoppi ja jumalaton sielunoppi tarvitsevat toisiaan ja löytävät toisensa kun psykoanalyysin neuroosioppi nähdään teologisena synnin fenomenologiana, joka voi osoittaa mitä epätoivoon ajautuminen kauas Jumalasta joutuneelle merkitsee. Syvyyspsykologia puolestaan tarvitsee ahdistuksen näkemistä olennaisesti ihmisen henkiseen vapauteen liittyvänä eikä vain tiettyjen vaaratilanteiden herättämänä.

*

Drewermann taistelee tuutulauluin jättiläisiä vastaan. Silloittajien tragiikkana ovat poltetut sillat. Toisaalta juuri tämänkaltaiset aidot Don Quijote-luonteet saavatkin silloin tällöin yllättäen tuulimyllyn kaatumaan ja syntyy uusi ryhmäajatussuunta, joka ei kuitenkaan ole muuta kuin vanhojen uomien uusi yhdistelmä, sillä se syvin aitous mitä Drewermann tavoittelee on täydellisesti sekä psykoanalyysin että teologian ulottumattomissa. Hänen työnsä kantaa silti hedelmää hiukan vaatimattomammalla, ammattiterapeutin arkipäivän tasolla. Hänen kaltaisiaan tarvitaan silti aina kaikissa kulttuureissa unilukkareiksi niille harvoille, jotka eivät ole vielä täysin vaipuneet enemmistön kulttuurikoomaan.

Hänen germaanisen raskas pohdiskelunsa keventyy huomattavan eläväksi täsmällisen ajattelun, sujuvan tyylin ja erityisen runsaiden kaunokirjallisuusviittausten kautta. Käytännön terapeutin klassista ajattelutapaa, kielenkäyttöä ja arkityötä lähimmäksi hän tulee pohtimalla pakkoneuroosin ja depression, hysterian ja skitsoidisuuden eri muotoja, vallankin avioliitoissa. Seksuaalisuuden ja itsemurhan, noiden arkipäivän auttamistyön ikuisuusaiheiden monipuoliset pohdinnat muodostavat kirjan muut pääteemat.

*

Hänen suomentajansa psykiatri Juhani Rekola, Balint-ryhmien vetäjänä vallankin terveyskeskuslääkärien piirissä tunnettu,  haluaisi kirjan kuluvan auttamisammattilaisten käsissä sekä psykiatrian että kirkon piirissä, ja juuri siihen on teos omiaan, onhan hän lyhentänyt suomennoksen juuri heille painottuvaksi.

Markku Siivola