Pois

Juha Räikkä ja Kaija Rossi: Geenit ja etiikka - kysymyksiä uuden geeniteknologian arvoista. WSOY 2002

Lassi Larjo (toim.): Jumalan kuvasta geenikartaksi? Ihmiskuvien galleria - teologis-biologinen symposium. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 233. Vammalan kirjapaino 2002.

 

 

JUMALAN VIRALTAPANON VÄÄRYYS JA OIKEUS

 

 

Missä etiikka, siellä sosiaalietiikan dosentti Martti Lindqvist jo vuosikymmenien ajan. Vaan moni muukin ministeri Osmo Soininvaaran asettamassa geeniteknologian eettisiä ja sosiaalisia kysymyksiä pohtineessa työryhmässä sai ääntään kuuluville ryhmän julkaisussa Geenit ja arvot, jonka jälkimuokkaus tämä kirjanen on.

 

Kirjoittajat, Turun yliopiston filosofian laitoksen johtaja dosentti Juha Räikkä ja Suomen Akatemian geeni- ja bioteknologian eettisiä ja sosiaalisia seurauksia tutkiva Kaija Rossi kertovat lähestymistapansa olevan yhteiskunnallisen, sekä käsittelevänsä nimenomaan yleistä mielenkiintoa herättäneitä konkreettisia ongelmia. Sen he tekevätkin mutta lopputulos on ehkä osin juuri aiheen konkreettisuudesta johtuen hiukan tylsä, monasti jo ennen julkisen sanan kannanotoissa kuultu. Osin se johtuu myös heidän neutraliteettipyrkimyksistäään, joka häivyttää heidän omat kannanottonsa tekstin takaa vain heikosti kuuluvaksi. He toteavatkin ettei yleisten tuomioiden jakaminen heidän argumentatiiviseen etiikkaansa kuulu. Kansalaiskeskustelun jatkuminen on heidän tavoitteensa.

 

Niinpä jäljelle jää varovaisen idealistinen yleistä hyvää ihmisille, luonnolle ja eläimille toivova katsanto. Solidaarisuus, köyhät maat ja tulevat sukupolvet ovat heidän sydäntään lähellä. Heidän esittelemiään eettisiä ongelma-alueita ovat ihmisalkioiden tutkimuskäyttö, ihmisten kloonaus, geenirekisterit, geenihoidot, muuntogeeniset eläimet ja kasvit, geeniteknisesti muunnellut elintarvikkeet ja niiden maailmankaupan kysymykset.

 

Ajankohtaisiahan nuo kaikki aiheet ovat, ja lisäksi erityisen tärkeitä niihin sisältyvien suurten potentiaalisten uhkien vuoksi. Niinpä tämäkin kirja puolustaa geenikeskustelun nykyvaiheen tiivistelmänä paikkaansa vasta meidän sukupolvemme aikana räjähtäneessä geenikeskustelussa joka tulee jatkumaan yhä kiihkeämpänä sukupolvien ajan, koska jo parikymmentä vuotta sitten alkaneilla geenimanipulaatioilla tullaan saamaan aikaan paljon hyvää ja pahaa. Mitä mahtavampi voima sitä kaksiteräisempi miekka, ja sitä merkityksellisempää kuka miekkaa pitelee. Ydinase vai sähköä kaikille - siinä esimerkki ydinfysiikan puolelta. Geenitestit sairaiden hyväksi ja työsyrjinnän aseeksi. Geenitutkimuksella uusia tehokkaita ja sivuvaikutuksettomampia lääkkeitä ja koko maailmaa uhkaavia uusia viruksia ja bakteereja? Geenimanipuloitua ruokaa maailman nälkäisille ja ennalta aavistamattomia sairauksia seuraavissa sukupolvissa? Rikostutkimuksen geneettisten sormenjälkien avulla roistot kiinni hyvässä valtiossa, pahassa toisinajattelijat.

 

Geeniteknologian mahdollisten myönteisten vaikutusten käsittely jää turhan vähälle. Todella vetävällä tyylillä kirjoitettu visio sen ehkä toteutuvista hyvistä puolista on Robin Bakerin teos Tulevaisuuden seksielämä - viettien vallankumouksia (Tammi 2000), joka on novellikokoelmatyyliin kirjoitettu tietokirja. Se käsittelee tosin vain ihmiskloonauksen kysymyksiä, vaan sitäkin mielenkiintoisemmin. Suositteluni! Sen ovela tyyli pystyy herättämään paljon kauaskantoisempia ajatuksia kuin Räikän & Rossin asiallisuudessaan kuiva teos.

 

 

*

 

Psykiatri potilaan vuoteen äärellä ei vielä niin pelästytä kuin pappi. Kun jumalanmiehet astuvat kehiin, on aina tosi kysymyksessä. Taivaan vai helvetin ennusmerkkejä tämä geenimanipulaatio, herrakansan alku vai Pandoran lippaan aukaisu, syntiinlankeemus ja Herran kymmenen vitsausta egyptiläisille uusintana, nyt globaaliversiona.

 

Jumalan kuvasta geenikartaksi on sekin geeniteknologiakeskustelumyrskyn pärskeitä laajentuen kuitenkin hiukan myös teologisten ja biologisten ihmiskäsitysten yleisempiin kysymyksiin. Etiikka on kuitenkin vahvasti tässä teologipitoisessa kirjasessa mukana kuten kaikessa ihmisen kokonaisuuteen ja tulevaan kohtaloon liittyvissä aiheissa, tietysti myös Martti Lindqvist, nyt yhtenä kirjan synnyttäneistä Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran vuosisymposiumin 2001 luennoitsijoista, syntymään ja kuolemaan liittyvän terveydenhuollon etiikkaa tarkastelemassa, aiheinaan  hoitotahto, teknologian ja hoitokulttuurin yhteentörmäys, hoitotyön tekijöiden työuupumus, liian puhtaaksiviljellyksi juristeriaksi muuttunut itsemääräämisen periaate, jonka taakse saattavat peittyä muut hoitamisen tärkeät arvot, kaupallis-teknologisen narsistisuuden ja välineellistämisen vaara, jossa alkioita ja munasoluja kerätään ja lapsia ei enää saada vaan ne tuotteistetaan.

 

Lapsia ei enää saada vaan ne tehdään ikäänkuin biologisena tuotteena, jatkaa uskonnonfilosofian ynnä teologisen etiikan professori Heikki Kirjavainen aihetta Wittgensteinin kielipelien avulla. Näin heijastaa kieli kulttuurin muutoksia, ja niistä jälkeen jäädessään alkaa kirskua joutuessaan kosketuksiin käytännön kanssa. Hän murehtii aidon uskonnollisuuden vesittymistä länsimaissa psykologisiksi ja tapakulttuuriin liittyviksi kielipeleiksi synnyttäen olemisen armon ja pyhyyden tunnon hävittävän psykokirkollisen ja terapiareduktiivisen, mielihyvää tavoittelevien postmodernien puhetapojen sekamelskan, jota nykyinen teologiakin on tulvillaan.

 

Naistentautien ja synnytysten, erityisesti hedelmöityshoitojen professori Outi Hovatta Karolinskan sairaalasta Tukholmasta esittelee lähinnä tilastollisia tietoja alkiotutkimuksesta ja alkiodiagnostiikasta johon sisältyy myös kansainvälisen politiikan presidenttitasolle noussut kantasolukeskustelu. Noita ikuisesti tai ainakin näennäisen loputtomasti jakautumaan pystyvien ihmissolujen linjoja on maailmassa noin 65, Ruotsissa niitä kuusi. Hovatta on tutkimuksen puolustaja, onhan se lupaava linja monien nykyään parantumattomien sairauksien hoitojen kehittämiseen.

 

Oppihistorian emeritusprofessori Anto Leikola kertoo ihmisruumiin koneiston tutkimisen historiasta 1600-luvulta päätyen toteamukseen nykyteknologian avittamasta ihmisen ja koneen toisiaan lähestymisestä niin lääketieteen kuin tietoteknologiankin puolelta kysyen mitä muuta jää silloin ainutlaatuisuudestamme jäljelle kuin epämääräinen ihmisyyden käsite. Turvautuen mieluummin Pentti Saarikoskeen kuin jumalaan hän toteaa että ehkäpä vain oman itsetuntomme takia meidän on pidettävä kiinni jostakin joka erottaa meidät koneista.

 

Miten kauan osia vaihtava ihminen on enää sama yksilö, jatkaa aihetta teoreettisen filosofian professori Ilkka Niiniluoto. Vaikka ihmismieltä istutettaisiinkin äärimmäisen kehittyneelle tekniselle alustalle, ei se kuitenkaan Niiniluodon mielestä onnistuisi, sillä uusien elämysten kokonaisuudelta puuttuisi koherenssi; monimutkaisesti ylläpidetty holistinen kokonaisuus, Kantin termein "tajunnan ykseys". Miettisessään ihmistä informaationa hän ensinnäkin jakaa sen tilastolliseen ja semanttiseen informaatioon ja erottaa informaation tiedosta, aineesta ja energiastakin. Ihminen informaationa on kielen merkkejä ympäristönsä kanssa vaihtava semioottinen systeemi, kulttuurieläin, jonka luoma kulttuuri tarvitsee alustakseen ihmismielen, joka puolestaan tarvitsee ilmaantuakseen eli emergoituakseen fyysisen luonnon. Tämä kolmikerroksellisuutta kehkeytymisprosessia hän kutsuu emergentiksi materialismiksi. Tästä seuraten hän hylkää psykologian ja sosiologian pelkkään evoluutioteoriaan palauttamista yrittävät biologismit ja Richard Dawkinsin Suomessakin julkisuutta saaneet meemit eli "kulttuurigeenit".

 

Geeniteknologian osavaikutus ruumiskäsityksemme muovaajana elin- ja kudossiirtojen yhä lisääntyessä on myös lääketieteen tohtori Raimo Puustinen kiinnostuksen aihe hänen tarkastellessaan eurooppalaisen ihmisen käsitystä omasta ruumiistaan kristinuskon ja biologiatieteiden kehityksen myötä. Biologisen tutkimusalueen laajetessa hän näkee sen lähestyvän kohti humanististen tieteiden alueita, toisaalta jää ihmisestä aina "jotain muuta" tieteellisten selitysten ulkopuolelle, eikä se tarvitse edes uskonnollista vakaumusta, vaan riittää kun "asettuu koko minuudellaan yhteyteen toisten ihmisten kanssa". Lääkäri Pekka Louhiala, lääketieteen tohtori hänkin, on Lääkärilehden palstoilla kritisoinut Puustista tämän lääketiede-termin määrittelystä vain lääkärin ja potilaan väliseen toimintaan katsoen Puustisen moisella tempulla tekevän lääketieteestä selkeästi ei-tiedettä. Tässä kirjasessa, joka on melkein Lääkärilehden artikkelin toisinto, hän käy samaa polemiikkia nyt yksinään supistaen lääketieteen alueen vain lääkeTIETEESEEN, kuten hän suurin kirjaimin ärsyttävyyteen asti julistaa, ja nimittää muuta lääkärin työtä, kuten potilaan kohtaamista sen sijaan medisiinaksi, jota nimenomaan lääkeTIEDE on asettunut tukemaan.

 

Systemaattisen teologian laitoksella vaikuttavan Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professoriksi juuri nimitetyn Jaana Hallamaan mielestä teologian tehtävänä ei ole antaa vastauksia vaan muistuttaa paratiisin porttien olevan suljetut, päinvastoin kuin mainosmaailma ja tieteellisten tutkimusten paratiisillistavat heikkouden naamioinnin tulevaisuushaaveet antavat ymmärtää nykyaikana kun yleinen iankaikkisen elämän usko on kadonnut yksityisyyden alueelle sysätyn uskonnollisen elämänmuodon hämärään. Teologian vastaus ei ole voittaja vaan heikko, runneltu ja häväisty ihminen. Hän vertailee myös amerikkalaisen ja eurooppalaisen bioetiikan näkemyseroja. Georgetown-mantraksi ja prinsipalismiksi kutsuttu malli pyrkii ratkaisemaan bioeettiset kysymykset neljällä periaatteella: autonomia, pahan välttäminen, hyvän tekeminen ja oikeudenmukaisuus. Eurooppalaisen vastaavan koodin keskeiset käsitteet ovat autonomia, inhimillinen arvokkuus, eheys (integriteetti) ja haavoittuvuus. Amerikkalaisten autonomia on enemmän ruumiillista, eurooppalaisten taas moraalista.

 

Länsimaisella lääketieteellä ei ole kärsimyksen käsitettä muussa kuin teknisessä mielessä, sivuaa dosentti, akatemiatutkija Marja-Liisa Honkasalo Hallamaan paratiisillistamisteemaa sairauden tulkintatapoja ja tiedon, uskon ja uskomisen eroja käsittelevässä kirjoituksessaan, jossa kiinnitetään huomio siihenkin kuinka lääkäri tietää mutta potilaalla on uskomuksia sairaudestaan. Saman tien hän käy potkaisemassa antropologikollegojaan, jotka tietävät niin paljon muiden kulttuurien uskomuksista. Koska lääketiede itsessään on kulttuurinen rakennelma, heijastaa se kaikkien kulttuurien tapaa olla se parhain kulttuuri. Yksilö ja koko yhteiskunta kaikkine välitasoineen on äärimmäisen mutkikas yhteiskunnallisten ja kulttuuristen kiistojen ja poliittisten käytäntöjen aluetta, jossa terveydenhuollon taika on sairauksien konkreettisiksi tekeminen rationalisoituneessa teknisen mutkikkaassa maailmassa jonka toimintaperiaatteista moderni ihminen tietää vielä vähemmän kuin esi-isät omastaan.

 

*

 

Symposiumin luennoitsijat rakentelevat oikeataan ja vääräänsä enimmäkseen lääketieteellisen, biologisen ja teologisen tutkimuksen käsittein, Räikkä & Rossi pysyttelevät kansankielessä abstrakteille metatasoille liihottelematta. Jumalan sijaiseksi mielivän ihmisen tekosten mahdollisista seurauksista he ovat yhteisesti huolissaan. Geenit pelottavat ihmiskuntaa nyt ydinvoimaakin enemmän.

 

Markku Siivola