Pois

Konrad Stettbacher: Kärsimyksen mielekkyys. Suom. Leena Vallisaari. WSOY 1992

 

KADONNEEN INSESTIN METSÄSTÄJÄT

 

Alice Miller sanoi: »Me olemme löytäneet sen, josta profeettojen kirjat todistavat! Hän on Konrad Stettbacher, isänsä poika Sveitsinmaalta.» Luin Millerin esipuheen ensimmäisen lauseen "Tämän kirjan ilmestyminen on valtava haaste kaikille varhaisemmille koulukunnille" ja sanoin itselleni: voiko Sveitsinmaalta tulla mitään hyvää. "Tule ja katso", kutsui Miller lukijaansa.

Miller on todellinen lapsiasiamies (suom. kirjat "Älä huomaa", "Lahjakkaan lapsen tragedia", "Alussa oli kasvatus"), Freudia vastaan kääntynyt sveitsiläinen psykoanalyytikko, joka päinvastoin kuin Freud katsoi lasten insestin eli sukurutsan tosiasiaksi nähden Freudin liittoutuneen yhteen patriarkaalisen yhteiskunnan kanssa lasta vastaan. Viidesosa Millerin vannomisista Stettbacherin nimeen olisi riittänyt. Psykoanalyysi saa käänteiset kehut; tulta ja tulikiveä, raivoa psykoanalyysiin hukatuista aivopestyistä vuosista. Jälkipuheessa jatkuu sama mekkala, Millerin leimahteluja sielläkin.

 

Stettbacher nimittää terapiaansa primaariterapiaksi (ei tule sekoittaa Arthur Janovin samantyyppiseen katharsista tavoittelevaan primaaliterapiaan; syntymätrauman etsintään). Hän toteuttaa sen ensin kuukauden mittaisella perusterapialla jota seuraa jatkoterapia ryhmässä. Terapia selvittelee kaikkea lapsuuden aikana koettua vääryyttä, ylikuormitusta ja puutetta, ei vain insestiä, vaikka se suurimpana jalokivenä lapsuuden kadonneen aarteen primaarimetsästyksessä Stettbacherille kimalteleekin, aivan häikäistymiseen saakka.

 

Terapeuttien tulee olla puolijumalia - sellaiselta vaatimuslista vaikutti: pelottomia, tuntevia, herkkävaistoisia, tietäviä, ymmärtäväisiä, auttavia, yleissivistyneitä, oman terapian läpikäyneitä, elämänkokeneita, intuitiivisia mitä tahansa kohtaamaan pystyviä. Terapia on mahdollista läpiviedä aivan yksinkin, jos terapeuttia ei ole saatavilla. Ihanteellinen perusterapiaosa tapahtuu äänieristetyssä, pehmustetussa ja pimeässä huoneessa silmät suljettuina mieleen tulleiden menneisyyden henkilöiden kanssa keskustellen. Siitä otettua ääninauhaa kuunnellaan ja kirjoitetaan omaa elämäntarinaa sukupuuta ja asuntojen pohjapiirroksia myöten. Ulkoisten ärsykkeiden näin pitkälle viety poissulku vapaan assosiaation kera luo varmaankin hyvät mahdollisuudet menneisyyden palautumiselle, ja terapian päämäärä onkin, että terapoitava elää läpi ne kauhut, jotka aikoinaan jäivät läpikäymättä, ja vain näin vapautuu niistä lopullisesti. Tämä tarkoittaa välillä hurjaakin melskaamista, siksi huoneen pehmusteet.

 

Perusterapian jälkeisessä jatkoryhmässä primaariprosessi jatkuu. Huone on kohdunkaltainen; lämmin, tapetit tumman vaaleanpunaiset, seinät vuorattu, huone pimeä, osanottajilla silmät kiinni, taskulampun kanssa saa viisituntisen istunnon aikana hapuilla ryhmän seasta sentään pissalle ja jääkaapille.

 

Primaariterapian ulkoiset puitteet erikoislavasteineen, jotka sulkevat pois nykyhetken, ovat sen verran järeät, että jos asiansa osaava terapeuttikin vielä paikalle sattuu niin menneisyyden pohjamudat varmaan kuohahtavatkin pintaan yhdeltä ja toiseltakin, olivatpa tosia tai eivät. Liekö tuo Millerin pelastusvirsikään mitään haittaa, jos elämä kääntyy sen rääkin jälkeen paremmalle mallille. Varmaan monelle niin hyvin on käynytkin, ehkä Alice Millerillekin, sillä hänetkin on primaariterapoitu.


Markku Siivola