Pois

Antti Hervonen ja Pirjo Lääperi: Muisti pettää - jättääkö järki. Tammi 2001

KAIKENLAISTA DEMENTIASTA

Kolmenkymmenen vuoden kuluttua jo joka kolmas Suomen kaduilla vastaan kävelevä olisi vanhus, jos he kaikki olisivat vielä kävelykykyisiä. Ensimmäiset suurista ikäluokista ovat jo ehtineet antaa oman panoksensa kasvultaan yhä kiihtyvään dementiapooliin. Vanhusten suhteellisen määrän lisääntyessä kasvaa myös dementiakirjallisuuden määrä, jo kirja per kuukausi.

 

Kirjan toisen tekijän, toimittaja Pirjo Lääperin, joka näyttää kuuluvan Tampereen yliopiston gerontologian professorin Antti Hervosen (www.uta.fi/laitokset/tsph/research/hervonen/index.htm) Terveystieteen laitoksen palkkalistoille hänkin, oletan pysyvän lestissään, joten katson kirjan näkemykset Hervosen yksityisomaisuudeksi.

Vaikka dementiatutkimukset kirjan väitteiden mukaan viittaisivatkin yhteyksiin virkeän ja monipuolisen aivojen käytön ja dementoitumisen estämisen välillä, on asia vielä kiistanalainen. Mieli voi pysyä pirteämpänä ja monella tavalla voida paremmin kun puuhastelee kaikkea kivaa, mutta estääkö se dementian synnyn on jo kyseenalaista. Jos jotkut viitsivät harrastaa hervoslaista aivojumppaa tai mitä tahansa muuta, eivätkä saa dementiaa, se todistaa vain sattuman eli ei mitään. Vaihtovuoroisesti voidaan tuskin väittää että dementiaan sairastuneet ovat laiminlyöneet aivokuntoilunsa ja siitä sitten saaneet dementian. Dementian syntymekanismien monimutkaisuus on edelleen näiden yksinkertaistusten ja nykytietämyksen tuolla puolen. Dementiaprosessien alettua voi kulua vuosia ennen selvien oireiden ilmestymistä, ehkä jo paljonkin ennen keski-ikää. Milloin pitäisi aivojumppa sitten aloittaa? Hervonen haaveileekin riskiryhmähoidosta jo ennen minkään oireen ilmaantumista. Tässä on pidemmällä tähtäimellä sama moralisoinnin vaara kuin kaikessa muussakin medikalisoinnissa: "siitä sait kun et aivovoimistellut". 

Koominen esimerkki tutkimusten kyvystä todistaa mitä tahansa nähtiin hiljan TV:n huumehoitoväittelyssä kahden vastakkaista mieltä olevan asiantuntijan heitellessä kilvan toisiaan omia väitteitään tukevilla tutkimuksilla. Kuinka muistivatkaan niin monta tutkimusta ulkoa! Maallikko ei voi millään tietää kuinka valtava osuus tutkimuksista on tiedeyhteisön perinteiden vaatiman kirjallisen tuotannon tuutista tulevaa mitääntodistamatonta vakiohuttua, joka ei piirun vertaa vaadi luovaa ajattelua vaan pässinä mekanisoituneen tradition narussa kulkemista.

*

Kirjan pääosa koostuu perustiedosta eri dementioista, niiden eroista ja yhtäläisyyksistä, ilmenemisestä, kehityskulusta, esiintyvyydestä, periytyvyydestä, tutkimuksesta, diagnosoinnista ja dementialääkkeistä, myös monista tehottomista ja vasta tulollaan olevista. Suhteellisen paljon tilaa on uhrattu lukijan omille muistiharjoittelutehtäville. Kirja esittelee myös dementiamittareita, myös niin erikoissairaanhoidossa kuin perusterveydenhuollossakin, luultavasti koko maailmassakin eniten käytetyn kognitiivisen tason mittarin MMSE:n (Mini Mental State Examination), jota omaisetkin voivat kyllä käyttää, vaikka tottumaton tekee tietysti helpommin arviointivirheitä. Myös muistihäiriöitä ja dementian syvyyttä tarkemmin luotaavat toimintatasomittarit CDR ja GDS (vanhusten depressioita mittaavan skaalan nimi on sekin sekoittavasti GDS) sekä laajempi, vallankin alkavan Alzheimer-alatyypin dementian tarkemmin paljastava CERAD, tosin ei täydellisenä. Jo näilläkin tiedoilla voi omainen, ja miksei joissain alkavissa tapauksissa potilas itsekin analysoida tilannettaan. Lisätietoa testeistä löytyy Suomen Lääkärilehden (SLL) 5/2001 omaishaastatteluartikkelista sekä SLL:n numeroissa 15/1999 ja 39/2001 (CERAD) ja 21/2000 (GDS, CDR).

Nykyisten dementialääkkeiden eli etupäässä koliiniesteraasiestäjien esittely kulkee turvallista rataansa ilman eettistä pohdintaa lääkkeenkäytön perusteista. Lääkkeen aloitus on helppoa mutta miten se lopetetaan, on hädän ja joskus omaisten painostuksen alla jo paljon vaikeampaa. Lääkkeen käyttöön liittyy myös usein vaikea kysymys siitä, piinataanko niillä potilasta enemmän kuin autetaan. Kuka meistä tahtoisi olla vaikkapa yhden vuoden sijasta kolme vuotta tuskallisen tietoinen omasta kyvyttömyydestään ja vääjäämättömästä sammumisestaan. Kirjasta ei käy myöskään ilmi sitä kuinka vaatimattomia noiden lääkkeiden aikaansaamat muutokset useimmiten ovat. Lääketehtaille tietysti sopii kollegoiden ja omaisten hätä tehdä edes jotakin dementian peruuttamattoman kauhistuttavuuden ja sen ammatti-itsetunnolle luoman vaaran edessä. Muutaman pisteen nousu tutkimusasteikolla näyttää vaikuttavammalta kuin kuvaus siitä mitä sairaassa ja hänen lähiympäristössään todella tapahtui. Toisaalta vaikutelmaksi jää että joissain tilanteissa nuo pisteet voivat tuoda hyvinkin merkittävää helpotusta elämäntilanteeseen.

*

Kirjan jälkipuolisko koostuu dementiaan sairastuneiden omaisten kertomuksista. Kun on yhden niistä lukenut, on tavallaan lukenut ne kaikki, niin samat tuskat ja arjen sankaruudet niissä toistuvat, ihmisen liukuminen pois toisen ulottuvilta, sairaan tuottama hävitys ja häpeä, syyllisyydentunnot niin laitokseen viemisen pakosta kuin tuon eläimelliselle tasolle vajonneen ihmisen kuoleman hiljaisesta toivomisesta. Näistä kertomuksista pitäville sopii Hervonen & Arponen & Jylhän teos Kun ei muista mitä lusikalla tehdään (Kirjayhtymä 1994), joka sisältää yli kahdensadan omaisen äänet yli viidessäsadassa kertomuksessa.

*

Kaikesta moninaisuudestaan huolimatta, ja ehkä juuri rajallisen tilan takia kirjasta puuttuvat ne käytännön moninaiset vinkit, joita omaiset ja ammattihoitajat tarvitsevat pitääkseen potilaansa olosuhteiden vaatimissa ohjaksissa ilman pakkokeinoja ja avoimia taisteluita. Niiden löytäminen tarvitsee huomattavaa kekseliäisyyttä ja potilaan hyvää tuntemusta. Validaatioterapia ja muisteluterapia ovat päässeet melko tunnetuiksi ei-lääkkeellisiksi hoitokeinoiksi. Internet tarjoaa aina runsaita vinkkejään. Alzheimer-keskusliiton sivuilta löytää sen 42 paikallista jäsenyhdistystä dementianeuvojineen ja määrättömästi lisätietoa. Orientoiva nettiopas kotihoidon hankaliin tilanteisiin on Suomen dementiahoitoyhdistyksen sivuilla. Saman järjestön sivuilta löytyy myös valtakunnallinen maksuton puhelinpalvelu.

Kirjasta jää pirstaleinen maku sen tavoitellessa turhan useita kohderyhmiä ääripäinään teorioista ja solubiologiasta pitävät luonnontieteellistä pohjaa omaavat lukijat, toisaalta jo alkavasta dementiasta kärsivät. Tämän voi tietysti katsoa myös kirjan rikkaudeksi, onhan sen pääosa vakaan tutkittua neurologismaterialistista tietoa.

Markku Siivola