Pois
Lailan Young: Kasvojen salaisuudet. Suom. Riitta Wejberg. WSOY 1984.
Osmo Oksanen: Käsiala, luonne ja kohtalo. Grafologian taito 2. Otava 1984.

KAIKKEUSKO KÄÄREPAPERISSA?

Karamellipaperin koostumuksesta voi lukea vaikka koko kulttuurihistorian - se joka sen taitaa, sanoi ystäväni eno minulle kun olin pikkuinen vielä. Ei mikään irrallaan voi mistään olla, runoili nuori Aila Meriluotokin Lasimaalaus-runossaan ennenkuin Lauri Viidan raskaista saappaankoroista mitään tiesi.

Kuinka pienistä osasista voidaan saada selville kokonaisuus? Kiintoisaa on joidenkin ihmisten väitetty kyky kertoa kädessään pitelemän esineen historia aivankuin se olisi imenyt itseensä, ollut resonanssissa ympäristönsä kanssa, joka siihen on piirtänyt omat vaikutteensa, vaikkakaan ei näkyvästi. Sama asia, vain vaatimattomammassa - ja näkyvässä - muodossa on tavallaan tuttu makrotasolla meille kaikille: ihmisen elämänkokemusten yleisen laadun voi nähdä kasvoista. Kyllä puliremmiläisen ja arrogantin aristokraatin erilaiset elämäntaustat tontumpikin erottaa.

Kuinka pitkälle meneviin johtopäätöksiin voimme heittäytyä ihmisen kasvoja tai käsialaa tutkiessamme? Mitä näyttää iirisanalyysi, vyöhyketerapian jalkapohjakartat tai korvalehtineulotteluterapia, ja monet muut viisausopin arvoa vaativat filosofiat, jotka kaikki esittävät kehonosien yksityiskohtien heijastavan ja edustavan koko kehoa pienoiskoossa. Kehon eri osat vaikuttavat tietysti toisiinsa, mutta ovatko vaikutustavat sellaisia, kuin miksi nämä eri filosofiat (myös lääketieteen lukuiset tosiasioiksi uskomamme puhtaan arvelutason yhteydet) niitä väittävät. Niin kehon kuin psyykenkin alueella ovat riehuneet lukemattomat selitysmallit. Kuinka oikeaan osuvat psykosomatiikan arvailut, grafologia, frenologia, kretshmerismi, mesmerismi, hihhulismi, kiromantia, astrologia, niin hyväksytyt kuin hihhulitieteetkin ja loputtoman monet muut. Kaikilla on yleensä sanansa sanottavana. Muutama sana liikaakin.


Tyhmyys, usko, ahneus

Osatiedon ylilyöntejä sattuu ainakin kolmesta syystä. Viattomin ja ennusteeltaan parhain on näistä nuoruus. Voiko olla mitään kaikkitietävämpää oliota kuin teini-ikäinen älypää? - Nuoruuden hupsutukset katoavat aikanaan, jos katoavat.

Luonteeltaan yhtä viaton, mutta ei enää parannettavissa, on hölmöys. Uusia päitä ovat kirurgit saaneet sentään jo koirille, joten tulevaisuudessa on odotettavissa prognoosin kehittymistä suotuisammaksi.

Kumpi kahdesta seuraavasta motiivista lie patologisin, kun kummankin johdosta toisia murhaillaan? Toinen on uskonkiihko, jonka veristä vanaa voimme historian lehdiltä seurailla. Toinen on ahneus, omanvoitonpyynti, rahanhimo.

Ihmistuntemuskirjallisuuden elinehtoihin tarvitaan ainakin kolme yllämainituista. Ensimmäinen on tyhmyys. Lukijan tyhmyys. Jos kritiikittömiä lukijareppanoita ei löytyisi Suomestamme vaikka Ruotsiin jakaa, laskeutuisi tomu kirjakauppojen sieluntietosaastatonnien ylle.

Ahneus (myyntikate) menee kustantajan kontolle. Sillä jos kustantajatkin olisivat hölmöjä, olisi ko. laji kuollut sukupuuttoon. Kilpailu, nykyaika, on pakko tehdä näin jne jne... niinhän se on: ahneus tai työvoimatoimisto.

Kirjoittajalle riittää usko asiaansa. Uskonvarmuus on siitä merkillistä, että se vaikuttaa usein tyhmyydeltä, ja järkyttävää on, ettei useinkaan näin ole. 

Liike ja rakenne

Takaisin alkukysymykseen, näiden arvioitavien kirjojen pääteemoihin. Mitä voidaan kasvojen rakenteesta ja käsialasta lukea? Ihmisolennon dynamiikka, liike, on tietysti muuttuvaisempi, ajan ja ympäristön vaikutteille alttiimpi ja välitöntä sieluntilaa heijastavampi kuin rakenne. Kasvojen ilmehdinnässä vaan ei rakenteessa purkautuu sieluntilamme kaikkein suorimmin, käsien liikkeiden kautta toiseksi eniten. Siksi on grafologia liikkeen, vaan ei rakenteen edustajana vielä ymmärrettävissä, vallankin kun otamme huomioon niin maalauksissa, piirroksissa, kartoissa jne. maallikonkin helposti käsitettävissä olevan kirjoituskentän symboliikan (esim. ylös henkisyyteen, uskonnollisuuteen, vasemmalle menneisyyteen jne) vaikka ideologisia vatsanväänteitä siitä silti tahtoo yhdelle jos toisellekin tulla.

Mutta rakenne? Siihenhän perustuu myös kiromantia; kädestälukemisen taito. Ernst Kretschmerin ruumiinrakenteeseen perustuva luonnetyypitys lienee ainakin vanhemmalle väelle tuttua, ja useimmat siihen aika paljon uskovatkin. Eivätkö vain esimerkiksi pyylevät bulldoggisilmäiset perunanenät tapaakin olla iloisempia ja seurallisempia kuin kyömynokat laihat luikut skitsoidit juonittelijat syvällepainunein silmin tuuheiden kulmakarvojensa takaa? "Mä pöytähäni lihavia tahdon, sileäpäitä jotka yönsä hyvin nukkuu", taisi Caesar tai joku kuulu roomalainen sanoa kretschmeriläisittäin ihmisten luotettavuutta arvioidessaan.

Kehon kokonaisrakenne saattaa ilmaista paljon syvemmin ja muuttumattomammin ajan tuulilta kiinninaulattua persoonallisuuden ominaisuutta kuin dynaaminen, muotoava liike. Se on ikäänkuin se perusaitaus, jolla psyykemme vaihtelevimpien ominaisuuksien on mahdollista liikkua. Se on siis tavallaan vielä merkittävämpi, mutta samalla myös epämääräisempi luonteen mahdollisuuksien ja rajojen ilmentäjä. 

Poskettomat kasvot

Näin kasvojenkin rakenne varmaan jotakin ilmaisee, mutta Lailan Young tekee siitä pahimman luokan popularisaation. Kikkoja ei säästellä. Ensin Siang Mien, kiinalaisten kasvojenlukutaito, mystifioidaan: "Se on aina ollut salatiedettä, jota oppineet ovat välittäneet muutamille harvoille oppilailleen". Joka sivulla vedotaan Siang Mienin opettajiin kaikkitietävyyden sävyssä. Vain todella typerykset nielaisevat väitteen Siang Mienin hallitsevasta, suorastaan ainoasta asemasta ennustamisen muodoista Kiinassa ja kiinalaisten harjoittamasta kanssaihmistensä siangmieniläisestä tuijottamisesta. Sitten seuraa tuo hirmuinen uskonhulluuden ansa, joka siihen astujilleen eli "tutkimalla kasvojaan siang mienin oppeihin nojautuen" lupaa menestystä uralla ja ihmissuhteissa. Sitten mainostaa kirja itseään pikaoppaana, josta tarvitsee "vain pikaisesti" selata esiin tietoa antavat sivut.

Muutamia näytteitä: henkilö, jonka huulten yhtymäkohtaan muodostuu aaltomainen linja, osaa puhua rauhallisen varmalla tyylillä ... Lihakudoksen synnyttämä pyöreä kumpare leuankärjen keskiosassa paljastaa rakkauselämässä esiintyvän nousu- ja laskukausia. ... Syntymämerkki ylähuulen ja nenän alareunan keskivälillä varoittaa a) vesillä, erityisesti merellä, tapahtuvista onnettomuuksista, b) hankalasta synnytyksestä, c) miehelle 51 vuoden iässä vaikeuksia työpaikalla. ... Niitä, joiden silmät karsastavat, uhkaa keski-iässä taloudellinen kriisi.

Jne jne jne joka sivu täynnä samaa hullutusta, lopussa ennustuskartta, jossa kasvojen vauriokohdasta voidaan päätellä ikä. Seitsemän ensimmäistä vuotta kierrellään toisessa korvassa, seuraavat seitsemän toisessa. Viidentoista iästä risteillään naamaa vuosittain puolta vaihtaen alaspäin ja oikein vanhana noustaan tukkaan

Tämän kirjan lahjaksi saavan on viisainta tulkita se hävyttömäksi loukkaukseksi itseään kohtaan, mikäli ei satu omistamaan kehitysvammaisia ystäviä. 

Epätieteellisyyden arvo

Osmo Oksanen pysyy rahkeissaan huomattavasti paremmin. Uskaltaisin jopa väittää, että eräässä suhteessa jopa paremmin kuin suomalaisen grafologian itseoikeutettu Grand Old Man kirkkoherra Leo Pennanen.

Halutessaan riisua grafologialta mystiikan tekikin Pennanen kolmannessa kirjassaan, viime vuonna korjattuna painoksena ilmestyneessä Käsialatiedon oppaassaan ylikorjauksen, heilahti toisen lajin mystiikkaan: aivokeskusmystiikkaan, jota ei yhtään lievennä se, että sen mystiikan pohjana on yhden kilon kimpale materiaa. Hän yhdisti kirjoitustyypit neljään aivokeskukseen vetäen niistä nykyisen aivotutkimuksen pohjalta aivan liian pitkälle meneviä eli puhtaaseen spekulaatioon pohjautuvia johtopäätöksiä. Hän toi täten grafologiaansa maallikoita täysin sekoittavan aivan turhan ja akateemisen kuolleen kuivan yläkäsitteistön, jolla ei ole mitään tekemistä elävän ymmärtämisen kanssa.

Oksasen viime vuonna ilmestyneeseen teokseen "Mitä käsiala paljastaa", on tämä teos kuulemma jatkoa. Eri tutkijoiden grafologisen tulkinnan samankaltaisuuden punainen lanka näkyy selvästi Oksasellakin. Yksityiskohdat vaihtelevat sävytyksissään, mutta sama keskeinen tulkinta näyttää olevan niin Pennasen kuin Oksasenkin teksteissä.

Oksanen ei tässä kirjassaan erityisesti nimeä oppi-isiään. Kirjansa punaiseksi langaksi hän kiteyttää: Luonne on kohtalo. Ensimmäinen kirja oli johdatus käsialasta luonteeseen, ja tämä toinen eri luonnetyyppien yleiseen reagointiin eri elämänolosuhteissa. Työolosuhteet vievät kirjasta melkein kolmanneksen.

Vaikka Oksanenkin luiskahtelee välillä vetelemään kovin ohuista aineksista pitkällekin meneviä johtopäätöksiä, tyypityksiä ja yhteyksiä (mm. sairaudet, kehonosat, muistityypit) ja vaikka hänen avioliittoneuvontansa haiskahtaakin grafologismille, hän kuitenkin viime hetkessä perääntyy uskonvarmuudestaan ennen ratkaisevaa hallelujaata. Siksi hänen kommenttinsa ja jaottelunsa pystyykin sulattelemaan. Hänen kevyen pakinoivassa tekstissään kuvastuu hänen määrittelynsä työtavastaan:

Juuri tällaisilla kuvilla makustelee Oksanen lukuisia kirjoitusnäytteitä pohtiessaan. Vaikka ne todella tuntuvat kovin epätieteellisiltä ja yliampuviltakin, tuntuu niissä melkoisen sopiva annos sitä "fiilinkiä", jolla tämänkaltainen vaikea ja ratkaisevasti vain kokonaishahmotuksen varassa aukeava asia parhaiten ja helpoimmin välitetään lukijalle. Vaikka fiilingistä on toiseen suuntaan vain pienen nyrjähdyksen verran hihhulismiin, toiseen suuntaan taas tieteellisyyden putkimaiseen näkökenttään, horjuskelee Oksanen sentään sen verran kultaisella keskitiellä, jotta huomaan häntä suosittelevani. - Ja grafologian itsensä olisi hyvä kuulua psykologien testipatteristoon. 

Markku Siivola