Pois

H. J. Eysenck: Ihmisten erilaisuus. 222 sivua. Otava 1976. Suom. Pentti Hakkarainen.
Vladimir Levi: Ajatusta etsimässä. 252 sivua. Suom. Mirja Kalasniemi. Kansankulttuuri Oy 1976.
Hans Selye: Stressi. 115 sivua. Suom. Ritva Lassila. Kirjayhtymä 1976.
Gisela Eberlain: Opi ottamaan iisisti. 107 sivua. Suom. Leo Hyvönen. WSOY 1976.
Anthony Campbell: Seitsemän tietoisuuden tilaa. 223 sivua. Suom. Elvi Saari. Karisto 1976.
Erich Fromm: Tuhoava ihminen. 588 sivua. Suom. Matti Kannosto. Kirjayhtymä 1976.
Kalervo Kinanen: Ihmissuhteiden terapia. 204 sivua. Gummerus 1976.
M. Newman & B. Berkowitz: Elä täyttä elämää. 137 sivua. Suom. Mirja Rutanen. Weilin & Göös 1976.
Anatol Pikas: Sovitaan pois. 158 sivua. Suom. Pekka Haapakoski. Otava 1976.
C. L. Allen: Avaimet mielen terveyteen. 175 sivua. Suom. Ritva Hemmilä. Ristin Voitto 1976.
H. Breuer & W. Gehler: Leikistä todellisuuteen. 103 sivua. Suom. Hannu Rauhala. Gummerus 1976.
Mel Krantzler: Avioeron jälkeen. 233 sivua. Suom. Arvi Tamminen. WSOY 1976.

KAINALOSAUVOJA SIELUPARALLE

- Tiede! Tiedemiehet! Laitteet, mitat, kaavat! - Sielunhaavat?

*

Länsimaiden ajanhengen mukaisesti yritämme valjastaa vikuroivan sielumme luonnontieteen ohjaksiin. Valitsemme milloin mitkäkin muuttujat perushypoteeseiksemme joiden erilaisten yhdistelmien kautta pystytämme analyyttiset viitekehyksemme, joiden näennäinen erilaisuus ja paljous on yleensä kuitenkin palautettavissa tähän samaan perustilanteeseen, jossa subjekti - tutkija - valitsee konkreettisten fyysisten tai ajattelunsa synnyttämien kohteiden loppumattomasta joukosta mieleisimpänsä kehitellen niistä sitten mieleisensä yhdistelmän - teorian. Mikäli sisäinen epävarmuustila vallitsee sekoittuu teoria helposti itse todellisuuden monimuotoisuuteen, jonka ehtymättömästä spektristä nerokkainkin teoria heijastaa kuitenkin vain muutaman säteen.

Tämän epävarmuutemme eräänä ilmauksena on jatkuvasti kasvava ihmisten sielunsolmuja aukiriuhtovan kirjallisuuden määrä. Liian radikaalit ratkaisuyritykset saavat yleensä tyytyä monistemuotoon akateemisen ammatillisuuden saadessa taas helpommin kovemmat kehykset. Tarvitsemme toinen toistemme kokemuksia, vaikka kuinka vajavaisiakin, kainalosauvoiksi rammalla matkallamme kohti suurempaa ymmärtämisen itsenäisyyttä, siksi on toisiaan vastaan sotivillakin sielun lääkintäohjeilla kokonaistajuamisen ymmärrykseen hiova merkitys.

Fyysistä mittailua

Psyyken tarkastelutapojen moninaisista variaatioista voidaan erääksi monista vastakohtaisuuspareista ottaa toisaalta tyypillisiä luonnontieteellisiä analyyttisiä menetelmiä ja koetilanteita hyväkseen käyttävä suuntaus ja toisaalta sen tietynlaisena vastakohtana itse ajatusprosessin syntyä tarkasteleva suuntaus, joka ei perustyövälineenään tietenkään voi käyttää analyysiä - eihän silmäkään voi nähdä itseään - vaan intuitiota, joka luonnollisesti ei määritelmin enää ole vangittavissa ja näin ollen lankeaa todellisuuskäsityksemme rationaalisen osan ulkopuolelle.

Esimerkkinä edellisestä on tarkasteltavassa kirjasarjassa Eysenckin ihmisten erilaisuutta pääasiassa tilastollisin metodein tarkasteleva teos, jossa hän pääasiassa eri älykkyystutkimustulosten kautta tähdentää jatkuvasti perimän osuuden olevan tässä suhteessa vähintään neljä viidesosaa, jonka koulutuksellinen muuttumattomuus pitäisi hänen mukaansa paljon laajemmassa mitassa ottaa huomioon koulutus- ja muussa yhteiskuntasuunnittelussa. Perinnöllisyyden vaikutuksen hän näkee suurena myös persoonallisuudessa ylipäänsä, rikollisuudessa ja mielisairauksissa. Tutkimusten kiintoisista tuloksista mainittakoon hajahuomioina mm. että eri ammattien vaatiman älykkyyden, niiden yhteiskunnallisen arvostuksen ja niissä toimivien ihmisten tulojen ja koulutuksen välinen yhteys on sangen kiinteä, että älykkyystestit mittaavat todella hyvin paljolti juuri sitä mitä tavallinenkin kansalainen pitää älykkyytenä, olipa älykkyys sitten pohjimmiltaan mitä tahansa, että älykkyyden ja pääkallon koon suhde on positiivinen mutta vain hyvin heikosti (korrelaatio eri tutkimuksissa välillä 0.08-0.34, että ihmisen erilaisista fysiologisista tekijöistä on aivosähkökäyrän herätepotentiaalin latenssiajalla suurin yhteys älykkyyteen nykykäsitysvaiheen mukaan, että aviopuolisoiden älykkyyksien välinen korrelaatio on 0.5 (korrelaatio ilmoittaa millä todennäköisyydellä jostain tietystä asiaintilasta tai tapahtumasta voidaan päätellä joku toinen asiaintila tai tapahtuma; mikäli korrelaatio on nolla, ei voida päätellä, siis ei mitään tekemistä keskenään, jos taas yksi: toinen tapahtuma riippuu täydellisesti toisesta tapahtumasta ja on siis pääteltävissä täydellisesti), että älykkyysosamäärä alenee verisiteitten voimistumisen myötä.

*

Eysenck muistuttaa eräissä suhteissa neuvostoliittolaista psykiatri Vladimir Leviä ja amerikkalaista lääkäri Hans Selyetä. He vetoavat objektiivisesti havaittaviin muuttujiin; todennäköisyyksien numeroarvoihin, aivosähkökäyriin ja fysikaalisen todellisuuden piirissä oleviin mitattaviin asioihin. Heillä on kuitenkin oma perusideologiansa jonka puolustamista palvelemaan on heidän tutkimuksensa asetettu: Eysenck perinnöllisyyden toisinaan katkerankin sävyisenä lipunheiluttajana ja tätä kautta mm. behavioristisiin terapiasuuntiin mieltyneenä tieteellisen ajattelun ja järjen epäjumalanpalvojana; sinänsä arvokkaiden asioiden yliarvostajana todellisuuden monien muiden ulottuvuuksien kustannuksella, johon yliarvostukseen myös Selye ja Levi ovat taipuvaisia, viimeksimainittu taivas-helvetti -vastakohtaparin kautta. Tämän vastakohtaparin ja niiden otaksutun jatkuvan keskinäisen kamppailun näkee Levi analogisesti tapahtuvan fyysisellä tasolla aivojen paratiisisoluissa ja eläinten ja ihmisten aivojen eri kohtien sähköisestä ärsytyksestä jolloin toisten kohtien on havaittu aiheuttavan suurta mielihyvää ja toisten voimakasta tuskaa. Hänen mielestään ei viime vuosina ole tehty toista yhtä läheisesti psykiatriaan liittyvää keksintöä kuin tämä sähköärsytystutkimus. Materiaan juurtuneen käsityksensä kautta joutuu hän pitämään ihmistä periaatteessa koneen kaltaisena, luonnollisestikin äärettömän paljon hienorakenteisempana, mutta kaikkine tunteineenkin materiaalisten ja fysiologisten prosessien ilmentäjänä. Näin ollen on luonnollista että hän ottaa suoran kielteisen kannan ei-materiaalisen sielun olemassaoloon .

Vakaumuksensa turvin uskaltaa hän kuitenkin ottaa vakavasti pohdittavaksi aiheita, jotka länsimaisen vallassaolevan psyykentutkimuslinjan kysymyksenasetteluiksi muussa kuin tuomitsevassa mielessä ovat vielä melko tulenarkoja, kuten esimerkiksi telepatian luonne ja perusta, joogan mahdollinen anti ihmisille, hallusinogeenien mahdollinen positiivinen merkitys.

*

Varsinkin lääketieteen piirissä stressikäsitteen luojana ja stressin fysiologian tutkijana tunnettu Hans Selye tunnustautuu edellisten lailla luonnontieteen mitattaville muuttujille perustuvan elämänfilosofian kannattajaksi. Stressifysiologian ja biokemian tutkimustuloksiin viitaten hän kehittää epäitsekkään itsekkyyden filosofiansa; epäspesifisten sopeutumismekanismien fysiologisten tutkimustulosten pohjalta syntyneet tehokkuutta painottavat käyttäytymissääntönsä. joiden keskeisenä teemana on lähimmäisen rakkauden ansaitseminen, jossa tunnustuksen (rakkauden) saavuttamisen itsekkäässä haalimisessa toteutuu luonnonlakien mukainen yksilöiden liittyminen toisiltaan tunnustusta hakien suuremmiksi yhteiskunnallisiksi kokonaisuuksiksi, joissa yksilön puhdas itsekkyys koituu näin muidenkin hyväksi. Näkemyksensä hän kokee niveltäytyväksi kaikkiin uskontoihin ja filosofioihin niiden täydentäjänä ja niille tieteellistä tukea antavana.

Tavallaan vastakohtana Selyen ratkaisumallille on Eysenckin ratkaisun painopiste yhteiskunnan organisaatiorakenteiden, koulutuksen ja ammatinvalinnan perusteiden muuttaminen, joita on hänen mukaansa paljon helpompi muovata kuin ihmistä, jonka kykyjen kehittymisen suhteen hän on hyvin pessimistinen.

Levi taas uskoo vielä yksilöön yhteiskuntaa kritisoimatta kehottaen Selyen tavoin ihmistä yksilönä ryhdistäytymään suositellen siihen itävaltalaisen psykiatri Schultzin kehittämää itsesuggestiomenetelmää sekä siitä kehitettyjä myöhempiä muunnelmia.

Levin suosittelemasta Schultzin menetelmästä on suomeksi käännetty saksalaisen lääkärin Gisela Eberlainin ylistys "Opi ottamaan iisisti", jossa hän nimittää menetelmää "länsimaiseksi joogaksi" ilman sen kehollisia harjoituksia mutta päämääriltään samanlaisina arvostellen samalla psykoanalyyttistä menetelmää sen passiivisuutta ja riippuvaisuutta muodostavan luonteen takia. Hän kertoo harjoittaneensa 20.000 potilasta tähän menetelmään, josta hänelle itselleenkin on ollut hyötyä. Kuuden pääkohdan harjoitusohjelman lomassa hän kertoilee esimerkkejä autetuksi tulleista potilaistaan.

Vertaus joogaan jää ontumaan joogan huomattavasti kokonaisvaltaisemman ja paljon korkeammalle tähtäävän näkemyksen vuoksi. Yhtenä monista suggestiomenetelmistä tämä metodi on sangen kannatettava ja todella sopiva länsimaiselle ajattelutavalle. Luonteen muovaamiseen se varmastikin tähän menetelmään helposti niveltäytyville luonteille sopii ja on silloin ja tehtävänsä täyttänyt, mutta on turha Eberlainin tapaan puhua todellisen itsetuntemuksen saavuttamisesta tällaisilla muotosidonnaisilla muovaamismenetelmillä .

Mittaamattomuutta

Tavallaan toista äärilaitaa psyyken tutkimuksessa edustaa Anthony Campbellin pohdinta suhteestaan Maharishi Mahesh joogin länsimaille tuomaan transsendenttiseen mietiskelyyn (TM). Hänen tekstinsä pääpaino ei ole itse TM: n filosofisten perusteiden kuvauksessa, siitä on Maharishi itse kirjoittanut kirjan, vaan TM: n erilaisista yhteyksistä ja niveltäytymismahdollisuuksista aikakautemme luonnontieteisiin, filosofioihin, länsimaisen ihmisen elintapoihin. Hän kertoo myös omista harhailuistaan filosofisilla hetteiköillä; kuinka hän roomalaiskatolilaisuudesta alkaen vaelsi läpi lähinnä buddhismin ja agnosismin päätyen lopulta pitämään transsendenttista meditaatiota parhaana tämänhetkisenä subjektiivisen ja objektiivisen todellisuuden kohtaamispaikkana, itsensä ymmärtämisen avaimena.

Vaikka Campbell Maharishin tapaan on taipuvainen näkemään erilaiset joogajärjestelmät pyörän puolapuina ja TM:n sen akselina, keskipisteenä, on hänen näkemyksensä silti yllättävän vapaa, kokonaisvaltainen ja muita suuntia tuomitsematon. Eysenckin ja Levin kaltaisille tutkijoille hän antaa arvon todellisuutemme objektiivisesti havaittavan puolen kartoituksessa hyljeksimättä järkeä uskon kustannuksella, luonnontieteellisiä todisteita henkisen todellisuuden elämyksellisten todisteiden kustannuksella. Hän tutkii päivätajuisen ajatuselämän juuria hiljenevän analyyttisen laukan metelin takaa paljastuvalla intuitiivisella suuntaamattomalla ja ohjaamattomalla kokonaistajunnan voimalla Vaikka tämä alue ei olekaan selitteellinen, siihen voidaan analyyttisin keinoin viitata, jossa tehtävässä Campbell eri tieteiden ja filosofioiden alueilta poimimillaan hyvin valituilla esittelyillä ja tiivissymbolisilla lainauksilla on hyvin onnistunut. Kiintoisa on esimerkiksi lainaus itse Albert Einsteiniltä, suhteellisuusteorian luojalta:

Psyykkistä mittailua

Ei-konkreettisille siis objektiivisesti ei-mitattaville- perusolettamuksille rakentuvista teoriakehitelmistä on psykoanalyysin teoria eittämättä meillä tunnetuin. Tässä esiteltävistä teoksista liikkuu tällä linjalla selvimmin Erich Frommin uusin laveasanainen aggressiivisuuden olemusta käsittelevä tutkielma, jonka hän on tarkoittanut ensimmäiseksi osaksi laajemmasta psykoanalyysin teoriaa käsittelevästä tutkimuksesta. Hänen kirjoitustyylinsä on säilynyt ennallaan; yhä useammille tiedon erikoisaloille levittäytyen tavoittelee hän koko ihmiskunnan halajamaa ymmärryksen kaunista kukkaa uskoen psykoanalyysin käsivarsien yltävän tuota päämäärää lähimmäksi. Tosin puhdasverinen Freudin kannattaja hän ei ole. Ensin vaistoteoriaa neurofysiologian eläinten käyttäytymisen, paleontologian ja antropologian avulla vastustaen kehittelee hän oman vastakohtaparinsa - nekrofilia/ biofilian kehitellen sitten mm. näiden ominaisuuksien diagnosoimismenetelmää katsellen elämän kuohumista tämän vastakohta-asetelman seulan kautta. Esimerkkinä seuloo hän Hitlerin luonteen 76 sivun mittaisesti.

Nekrofilian hän näkee vastaavan lähinnä Freudin kuolemanviettiä. Myös biofiliansa ja Freudin elämänvietin hän näkee perussisällöltään samaksi, mutta eroaa Freudista siten, että Freudin teorian mukaan molemmat taipumukset ovat samanarvoisia, koska molemmat perustuvat ihmisen biologiseen rakenteeseen, kun hänen biofiliansa taas viittaa ihmisen normaaleihin eikä psykopatologisiin yllykkeisiin kuten Freudin. Lopuksi hän päätyy tähdentämään kriittisen ja radikaalin ajattelun mahdollisuutta kantaa hedelmää vain kun siihen liittyy elämän rakkaus, joiden yhdessä hän näkee voivan vielä toimia uhkaavan maailmankatastrofin jarruna nimeten tämän asenteen humanistiseksi radikaalisuudeksi.

*

Asenteiltaan Frommia joustavammalta vaikuttaa Kanadassa professorina toimiva Kalervo Kinanen, joka on Suomessakin järjestänyt perheterapiakursseja ja luentoja. Kautta kirjan hän eri tavoin tuo julki välittömään kokemukseen antautumisen ilman teoreettista tai metodologista asennetta. Psykoanalyysin teorian hän arvelee voivan olla esteenä muiden terapioiden kehittymiselle, joista hän suosii eniten perheterapiaa, jolla hän ymmärtää yhden tai useamman terapeutin yhteisistuntoa jossa hoidettavan perheen jäsenet ovat samanaikaisesti läsnä. Kuitenkaan hän perheterapian suosimisesta huolimatta ei ajaudu analyyttiseen terapiamuotoon, jossa terapeutti yrittää tunkea perhettä omaan analyyttiseen suosikkiviitekehykseensä, vaan painottaa kokemuksellista eli luovaa terapiaa jossa terapia etenee kohti avointa, määrittelemätöntä tavoitetta. Tällöin ei terapeutti enää tavallaan tee terapiaa; hän on terapiassa. Esipuheessaan hän lyhyesti kuvaa omaa etsintäänsä; kuinka hän joutui hylkäämään menetelmän toisensa jälkeen kunnes hän alkoi yhä selvemmin tajuta ettei mikään menetelmä voi olla avoimuuden ja teeskentelemättömyyden veroinen .

Lopputulemana on hänellä ihannekuva vuorovaikutusyhteiskunnasta jossa ihmistä ja hänen olemassaoloaan on pidettävä korkeimpana ja absoluuttisena arvona ja hänen kanssakäymistään muiden ihmisten kanssa elämän perustavaa laatua olevana todellisuutena. Kaiken yhteiskunnallisen toiminnan tulee hänen mielestään rakentua tälle periaatteelle.

Kansantajuisesti

Yhdysvaltain psykologien psykoanalyyttiselle seuralle ja sen perustajalle Theodor Reikille elämänohjekirjansa omistaen psykologiaviopari Newman & Berkowitz kertoilevat nykyhetken elämän täyteyttä rajoittavista läpi vuosien laahaamistamme lapsuutemme päiväunista psykoanalyyttisen viitekehyksen mukaisesti heidän omien persooniensa pysyen koko ajan poissa näkyviltä.

Rakenteellisesti kuuluu heidän kirjansa kansantajuistuslinjalle, paljolti esimerkeille rakentuville pikku tarinoille ihmiskohtaloista joiden ohella annetaan pikku neuvoja, usein ne vielä numeroiden ja mahdollisesti harjoitustehtävien ohella, kuten on laita Anatol Pikaksen ristiriitojen ratkaisemisoppaassa. Hyväkään teos ei koskaan tule pääsemään irti kansilehtien ylimainostuksesta - mikäpä uusi teos ei olisi juuri se parhain - mutta usein tämäntyylisiin pikku elämänohjekirjasten henkeen kuuluu koko sen sisällön varsin saumaton niveltäytyminen kansilehtien tyyliin. Nämä kirjat tosin eivät suinkaan ole pahinta luokkaa, N & B:n jopa suositeltava valaisten eräitä lapsuuden vaikutusmekanismeja myöhemmällä iällä. Pikas taas on hiukan lapsenmielinen hieman käyttäytymisterapialinjalle vivahtava impulssien, informaation, kommunikaation ja roolien kanssa puuhailija joka toistuvasti painottaa rationaalisuuden todellisuutta ja rationaalista konfliktinratkaisemistekniikkaa peläten irrationaalisten voimien noidankehää myös suurvaltatasolla.

Kristinuskon kautta ymmärrykseen pyrkiville on suomeksikin erittäin runsaasti tarjolla voiteita sielunhaavoihin pikku lehdyköistä runsaslukuiseen kovakantiseen kirjallisuuteen. Kristinuskon perussanoman yksinkertaisuuden vuoksi ovat nämä kirjat useimmiten itsenäisistä pikku pätkistä kootut, niin myös pastori Allenin avaimet ovat luonnollisesti Raamatusta ja tässä teoksessa niitä on neljä: Psalmi 23 (Herra on minun paimeneni jne.), kymmenen käskyä, Herran rukous ja Vuorisaarnan autuaat. Raamatun tapahtumilla ja välähdyksillä ihmiskohtaloista oman elämänsä varrella tulkitsee hän näiden avainten sisäistä merkitystä siten kuin ne hänen ymmärrystään ovat avanneet.

*

Parempana tienä todellisuuteen pitävät itäsaksalaiset Breuer & Gehler sekä heidän suomentajansa kasvatustieteiden maisteri Hannu Rauhala yhteiskuntakasvatuksellista pedagogiikkaa, jota sovelletaan jo esikouluiässä, Jeesuskuvien sijasta maan poliittisten johtajien kuvia, Jeesuksen sotajoukkojen laulujen sijasta työväenluokan taistelulauluja; nämä sisältävät esimerkkeinä tähän esikouluikäisten sosiaalisen harjaannuttamisen perusteita esittelevään oppaaseen, tarkemmin sen kuuteen yhteiskuntaelämää opettavaan toimintamuotoon. Muita toimintamuotoja ovat tutustuminen äidinkieleen, luonnon rakenteeseen, maalaamiseen ja sivellintekniikkaan, muotoiluun, musiikkiin ja liikuntaan. Näistä annetaan yksityiskohtaiset ohjeet ala-asteen ja leikkikoulun opettajille, perhepäivähoitajille, lasten vanhemmille ja muille mahdollisille kirjan kohderyhmille. Suomentaja kommentoi siellä täällä suomalaisen oireorientoituneen ja jälkiauttamismentaliteetin omaavan erityispedagogiikan taantumuksellista tilaa tähdentäen Neuvostoliiton psyyken kehityksen dialektismaterialistisen käsityksen paremmuutta psyyken oikein ymmärtämisessä ja sen adekvaatissa selittämisessä. Hän on liittänyt kirjan loppuun myös suomalaisia varten muokkaamansa käännöksen lapsen kielellisen kehitysennusteen sensomotorisesta varhaisdiagnostiikasta optisen, fonemaattisen, kinesteettisen, melodisen ja rytmisen differentioinnin alueella.

Eräänä esimerkkinä muotosidonnaisuudesta, todellisuuden erästä osa-aluetta kuvaavan teorian samaistamisesta itse todellisuuteen, oman ideologian hyvänä ja vieraan pahana näkemisestä on perättäisissä lauseissa puhuminen ensin vihollisesta ja riistäjästä Vietnamin ja Chilen kansan keskuudessa ja sen jälkeen "ystävyyden ja solidaarisuudentunteen luominen ja vahvistaminen kaikin tavoin". Samalla tavoin ajattelevaa kohtaan on helppo olla solidaarinen.

*

Yksilötason erityisongelmia käsittelevä ilman selvää teoriapohjaa oleva Krantzlerin avioeron jälkeisen ajan opas ei himoitse maailman parantamista. Krantzler kertoo ensin omasta avioerostaan ja kuinka se johti hänet muuttamaan perheneuvojan uransa nimenomaan eronneiden henkilöiden neuvonantajaksi perustamissaan terapiaryhmissä ja seminaareissa. Hänen tekstinsä on avointa ja hetken tukea ja toivoa antavaa. Kirjan henki on psykologisessa keveydessäänkin lämminhenkistä tekstiä ilman rivienvälistä "minä olen suurin" -henkeä, ja niinpä se täyttää hyvin paikkansa tässä elämän erikoistilanteessa hetken rohkaisijana. Tekstin tekee ilmeisesti läheiseksi juuri tekijän omakohtainen kokemus jossa hänen oma ylpeytensä murtui nöyrtymiseen ja sitä kautta uusien mahdollisuuksien avautumiseen.


Juuret ja lehdet

Kärjistäen: Muiden kirjoittajien esitellessä ihmissuvun monihaaraisen ajattelun puun eri lehtiä; lopputulemia ja päätelmiä; teorioita tutkii Campbell sen juuria, perusteita - alkulähteitä primääristi intuitiivisesti joutuen sitten sekundäärisesti ajattelun analyysillä viittaamaan mahdollisiin ajattelun ulkopuolisiin tekijöihin. Tämä tietysti johtaa näitä kysymyksiä pelkästään analyyttisesti lähestyvän pitämään Campbellin tekstiä tosiasioihin perustumattomana haihatteluna. Tästä puolestaan seuraa vanha kiistakysymys siitä, millä perusteilla voidaan tosiasioiden väittää rajoittuvan vain tavanomaisten aistihavaintojemme piiriin.

Puu tarvitsee sekä juuriaan että lehtiään.

Markku Siivola