Pois

Jouko Ikonen: Veljeni toisesta piiristä. Karisto 1985
Pekka Ervast: Kalevalan avain. Karisto 1985

KALEVAN KANSALLE TERVAA JA TEOSOFIAA

Pyrstö tai nokka tervassa, muuta vaihtoehtoa ei kulttuurilla ole, eikä voi olla. Buddhalaiset varikset käynevätkö nekään kultaista keskitietä, tasapainossa äärimmäisyyksien välillä. Tieteen uskontunnustus vain vaihtuu rukousnauhojen latkutukseen. Ihmisen kaikki olemuspuolet kaipaavat kaikki tulla kuulluksi, mutta yhden yhteiskunnan seulan kautta voi pusertua näkyville vain pieni osa niistä.

Seulaan vaikuttaa kaksi suurta aaltoliikettä.

Lyhytjänteisempi on riippuvainen politiikan ja ekonomian ohjaamista kulttuurimuutoksista. Ne määräävät sen, minkä ihmisen osan on lupa milloinkin todellistua. Nämä muodot kestävät yhdestä hallituskaudesta tuhatvuotisiin valtakuntiin, kunnes väistämättä tuhoutuvat ja uudet muodot nousevat sijaan, vaihtoehtoliikkeet nousevat uusiksi auktoriteeteiksi, aallonharjat seuraavat toistaan ajan rannattomalla merellä.

Pitkäjänteisempi tekijä on kansanhenki, ihmisen tahdon tuolla puolen, meille suomalaisille Väinön sukujuuri, Väinö itse, kalevalaisuutemme, jota eivät psykobiofysikalistiset populäärisosiaaliornitologit liiemmin hetkauttele. Siihen vaikuttavat syvemmät biologiset, perinnölliset tekijät, rotujen liikehdinnät ja sekoittumiset vuosituhansien jännevälein.

Okkulttinen Kalevala

Annapa ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua
tarvitahan, katsotahan, kaivatahan uuen sammon saattajaksi

Onko historian heiluri taas viemässä suomalaiset juurilleen, materia käymässä köykäiseksi, Vaka Vanha tullut keskuuteemme takaisin "siihen aikaan jolloin keskiajan loputtua uudenajan aamu koitti Euroopassa yleensä", kuten Pekka Ervast (1875 - 1934), vuonna 1920 perustetun Ruusu-Risti järjestön, teosofian yhden haarautuman edesmennyt isä antaa ymmärtää?

Kalevalan syntyvaiheet ovat tietenkin sangen epäselvät. Pultavan taistelun vuosiluku lienee objektiivinen, vaan sitä, jolla vasta on jotain merkitystä, kokonaishahmoa, ei löydä kukaan. Historiaa ei ole, on vain historioitsijoiden tajunnansiivuja; saunatuikkuja, kiiltomatoja tapahtumien loputtomassa yössä. Materialistit ynnä muut lingvistikot väännelkööt Väinämöistä miten mielivät. Yksilön sisäisen rakentumisen näkökulmalta on Ervastin näkökulma kuitenkin kiintoisin. Kiintoisaa on myös se, että niin Ervast kuin Steinerkin eli selväjärkisismiä kannattavan kansan taholta hihhuleiksi luettavat kummajaiset ovat päässeet oman parin sukupolven takaisen kukoistuskautensa jälkeen kaupallisten suurkustantajien koviin kansiin. Mikrojen ja lasereiden yksipuolisesta tervanokkaisuudesta kaipaa ihmisraakkumme taas saada pyrstöäänkin tervaan ja talouselämähän tässä auttaa. Todellisesta vapautumisen kaipuusta ei liene kyse - ei koskaan.

Kalevalalla on mukava kaikenmoisten uroiden ratsastella. Paraseurojen perusrepertoaariin on aina kuulunut Kalevalan mystifiointi - niin hyvässä kuin pahassa. Ervast edustaa edellistä, Ikonen jälkimmäistä. Kummallakin on riippanaan teosofinen maailmankatsomus (joka ei sano vielä mitään itse teosofiasta, joka on sangen korkeatasoinen ihmisen sielun- ja hengenelämän kuvaus), mutta Ervastia se ei pahemmin sido. Vaikka hän tunnustaakin, että hän on "aivan vakuuttunut oman kantansa totuudesta samalla kun hän uskaltaa epäillä, ovatko oppineet yhtä varmoja omista päätelmistään", ja vaikka hän toteaakin, että "teosofinen maailmankatsomus on se avain, joka avaa Kalevalan runojen vertauskuvallisen merkityksen", on hänen tekstinsä silti nöyrän innoittunutta. Hänelle on olennaista Kalevalan henki, eikä sen ulkoisen muoto tai sen objektiivinen syntyhistoria. Hän kääntää Kalevalan jokaisen ihmisen, esineen ja tapahtuman suomalaisen ja Suomen kansan henkisen kehityksen kielelle. Hänelle on Kalevala esoteerinen mysteerio-oppi, kuvaus ei-materiaalisista tajunnantasoista, muiden kansojen vastaaviin pyhiin kirjoihin verrattava. Teosofian tuntemus auttaa huomattavasti hänen näkemyksensä sulattelemista.

Tällainen näkemystapa on tietysti kaikkein eniten alttiina kritiikille, ja usein syystä - kuten Ikosen kohdalla, mutta toisaalta ei henkisistä tekijöistä voida puhua kuin viittauksin ja symbolein, jotka analyysin tasolla ovat vain loputonta sotkua aiheuttavia. Todistearvon vaatiminen niiltä, kuten juuri Ervastin näkemykseltä, on jo osoitus asian täydellisestä ymmärtämättömyydestä. Kalevalasta kiinnostuneen teosofiakauhuisen olisi kuitenkin syytä edes kokeeksi yrittää tutkia Ervastin kaunista kunnianosoitusta Kalevalalle ja suomalaisuudelle.

Toimitusjohtajan aivopesu

Ikonenkin pitää Kalevalasta ripsutellen tekstiinsä pätkän sieltä toisen täältä.

Hän on teosofinen painos helluntaiseurakuntalaisesta, malliesimerkki teosofian väärinkäytöstä oman minätunnon paisukkeena. Ikonen aloittaa komeasti itsensä Jumalan suulla esittäen klassisen teosofis-antroposofisen kuvauksen (jonka punainen lanka on kyllä löydettävissä muissakin uskonnoissa, mm. kristinuskossa) kehitysympyrästä: Jumalan laskeutumisesta materiaan, jonka kautta hän tulee tuntemaan itsensä, mutta joka johtaa samalla pois paratiisista: ihmisen tajunnan joutumisesta erilleen kokonaisuudesta, ajelehtimisesta maailman loputtomuudessa vain oman itsensä varassa, kunnes tästä ympyrän alimmasta pisteestä, yksinäisyyden kärsimyksen hioman kirkkaan tajunnan kera taas nousee sen toista puoliskoa pitkin uudelleen jumalyhteyteen, nyt tietoisena yksilönä eikä enää kollektiivitajunnan persoonattomana osana kuten laskeutumisvaiheessa.

Sitten vaihtaa Ikonen roolia Jumalasta Johannes Kastajaan, kun hän kirjansa juonen mukaan käy nimettömänä alaisena ystävällisen alentuvaisesti Johannes-nimimerkkikirjein pelastamaan yrityksensä toimitusjohtajan firmaa ja sielua. Nämä kirjeet muodostavat kirjan tekstin. Vaikka viimeinen luku on pantu toimitusjohtajan suuhun, ei ole epäilystä siitä, kumpaan Ikonen enemmän samaistuu.

Ikonen kalisuttaa mystiikan orjailun raskaimpia kahleita. Hän on maagikko par excellence, joka laittaa Johanneksensa turvautumaan selvänäkötodistuksiin ja talismaneihin antaessaan sekularisoituneelle johtajalleen korkeampaa opetusta. Hän tietää miten johtajalla ja tämän vaimolla hurisee, kertoo olleensa muinoin pappina Egyptin pyramidissa ja johtajan hänen oppilaanaan ja johtajan vaimon ko. temppelin papittarena, johon johtajamme oli rakastunut. Edelleen operoi Ikonen Karmalla, praanalla ym. Itäkäsitteillä, osoittaa olevansa myös astrologian orja usuttamalla johtajaa astrologin pakeille. Klassiseen uskontotautiin kuuluu myös eri käänteissä pyhyydestä puhuminen sekä rituaalien arvostaminen. Lopulta vaipuu Ikonen jopa talismanitasolle, kun Johannes lähettää johtajalle kirjeessä erikoishenkikäsitellyn kaulakorun, johon siirretyt värähtelyt auttavat johtajaa saamaan Johannekseen paremmin yhteyden.

Oppi antaa varmuuden maallisempienkin asioiden selittelyyn. Ruotsin piispan malliin toteaa Ikonen homoseksuaalisuuden luonnottomaksi ja näkee homojen tehtäväksi rakastaa koko ihmiskuntaa ja "luopua kokonaan alemmasta, himoperäisestä seksuaalisuudesta". Siinäpä se Gordionin solmu.

Lopussa seuraa vielä vanha okkultismitrikki, jonka tekijät useimmiten itsekin uskovat siihen. Sillä on ihmisiä retkutettu ties kuinka monet tuhannet vuodet. Johtaja saa vihdoin tavata Johanneksen (kun virka-auto on myyty ja virasta erottu), mutta hänellä ei ole lupa tuosta fantastisesta illasta vielä muille kertoa. Vaikka Ikonen toisaalta oikein toteaakin, että ei sisäisiä tekijöitä ymmärrä, että ne ovat mystiikkaa, kunnes on niihin valmis, niin hän ei silti välty heiluttelemasta salaseuraporkkanaa herkkäuskoisten edessä: kun täytät meidän ehtomme, milloin minkäkinlaiset, niin sitten me kerromme sinulle salaisuuksia ja pääset vihittyjen pieneen piiriin. Ikonen on siis vielä lahkolainen, joka kyllä puhuu olennaisista asioista, mutta joutuu vielä roikkumaan yhdessä selitysjärjestelmässä (tai järjestelmäryhmässä) ja tulkitsemaan sisäiset kokemuksensa sen rajoitetun käsitevaraston mukaisesti, joka prässää ihmiskuvat kaksiulotteisiksi kasveiksi ideologiseen herbaarioon.

Materialistit ja ihmisen loppumattomuuden pintavaahdon roiskutusopit kuten psykiatria ja psykologia eivät ole sen ilahduttavampia. Terva on tervaa, löysipä sen sitten nenästään tai takapuolestaan.

Vaan tervaansa tarvitsevat ne, jotka oman mielensä sekaannuksesta pyrkivät kohti laajempia näkymiä, mutta eivät vielä kestä nähdä taivaanrantaa lastenkamarin seiniä kauempana. He tarvitsevat rajat rajattomalle, määrittelyt määrittelemättömälle, samana säilyvät peruskäsitteet, opin tutun turvan elämän tuntemattomuuden absoluuttista yksinäisyyttä vastaan. Etsijän tikkaissa on oltava alimmatkin puolat.

1.5.85
Markku Siivola