Pois
Ilkka Vartiovaara: Delfiinin laulu - uutta tietoa lääketieteestä. Otava 1995

 

KILTTIÄ KANSANVALISTUSTA

Ilkka Vartiovaara yrittää kirjansa nimen mukaisesti ymmärtää delfiinin laulua lääketieteellisen tiedon avulla; hahmottaa kokonaisuutta pirstaleiden kautta, tavoittaa abstraktinen konkreettisin välinein. Rukouksen vaikutus ei silti aukea kaksoissokkokokein, eikä mielen toiminta lymfosyytein ja aivopuoliskoteorioin. Hänen arvostamansa traditionaalinen kulttuurijuurittunut tutkimusote ei tule paljastamaan lähitulevaisuudessakaan hänen kaipaamaansa uutta tietoa psyykkisten tekijöiden valtavasta merkityksestä.

Hän on koulutukseltaan psykiatrian erikoislääkäri, mutta varsinaisen päätyönsä hän on tehnyt Suomen Lääkärilehden pitkäaikaisena päätoimittajana ja Helsingin Sanomien ja Suomen Kuvalehden avustajana tullen näin suurellekin yleisölle melkoisen tunnetuksi.

Hän sairastui Lymen borrelioosiin vuonna 1987, ja tauti diagnosoitiin vasta niin myöhäisessä vaiheessa että se oli jo tuhonsa tehnyt vieden hänet ennenaikaiselle eläkkeelle kärsimään kivuistaan, joista tämä kirjakin on tehty, kertoo hän. - Mutta vain osittain on näin, sillä kirjan hallitsevin osa on vanhoja Suomen Lääkärilehden nimimerkki Kipsimiehen pakinoita ja muita kirjoituksia, myös ennen hänen sairastumistaan laadittuja. Niitä sitomassa kiertelee vain melko ohut hänen oman sairautensa lanka.

Aiheet ovat lääketieteen liepeillä kierteleviä yleisiä ikuisuusaiheita: kipu, kärsimys, placebo, stressi, diagnoosit, asenteet, kuolema, surutyö, terveys, hoitosuhde. Niiden käsittelytyyli ei näytä muuttuneen hänen sairautensa johdosta miksikään. Se on kaihoavaa tieteen saavutuksiin luottamista, ja uuden kehityksen näkemistä sielläkin, jossa on vain vanhoja muunnelmia. Se muistuttaa jonkin verran toisen psykiatrikollegan sairasvuoteeltaan kirjoittelemia karheita ammattitaustansa vangitsemia ajatuksia (Kalle Achté: Kun lääkäri sairastuu. WSOY 1993), erona lähinnä se, että kun Achté kirjoitti merkittävästä, pitkäaikaisesta ja näkyvästä asemastaan huolimatta hämmästyttävän vahvasti vain ja yksinomaan potilaan näkökulmasta, on Vartiovaara yhtä aikaa potilas ja lääkäri, ja tätä kaksoisidentiteettiä ympäröivät lisäksi yleisen terveyskasvattajan ja kansanvalistajan ohuemmat hunnut.

Psykiatriankin alueella hänellä on tarjottavanaan vain kokonaiskuvaan yltämätöntä hartaitten toiveitten humanismia. Hän ei pääse pintaa syvemmälle, ei lääketieteen alueella, ei uskonnollisissakaan kysymyksissä joita hän neuvottomana hipaisee. Se ei selity sillä, että hän kirjoitti pakinansa Suomen Lääkärilehden päätoimittajan roolin puserruksista. Hän kirjoittaa pitkään ja laveasti vaan ei syvästi. Hän on kuin psykiatrian Kalle Päätalo. Hän reagoi kaikelle mutta ei oikein millekään. Hän on vanhan nimimerkkinsä Kipsimiehen mukaisesti kipsissä. Hän tekee kaiken laimeasti eikä rakasta eikä vihaa oikeastaan mitään.

Hän on läpeensä kiltti mies.

Markku Siivola