Pois

Aulis Rannikko: Ihmisen terapia. Omakustanne 1986

KIRKASTA VETTÄ SÄRÖILEVÄSSÄ RUUKUSSA

Millainen on mies, joka liittää omakustannekirjasensa mukaan yksitoista sivua muuta juttua yhden esittelylehdykän lisäksi? -Sanomisen tarpeen suuruus on kaikille omakustantajille yhteinen.

Grafologista analyysia voi harjoittaa myös konekirjoitustekstin perusteella. Sekä esittelylehdykkä että oheisjuttu ovat kirjoitetut tiukkaan pakatusti paperin rajoja hädin tuskin kunnioittaen. Tekstin vyöryvänsekava fyysinen sijoittaminen vastaa kirjoittajan sieluntilan eriytymättömyyttä. Tehtävään käytetty kirjoituskone on ollut suoraan sanoen paskaisessa kunnossa: kirjainlenkit täynnä moskaa. Olisi sen sentään voinut puhdistaa, kun omaa tärkeätä asiaansa ajaa. Kyllä henkisen tähdentämisen ohella materiaalisiakin asioita on huomioitava.

<>

Aulis Rannikon erään aikaisemman kirjan arvioin yhdeksän vuotta sitten. En muistanut millainen tuo vanha kirja oli. Katsoin omaa vanhaa kritiikkiäni siitä vasta sen jälkeen kun olin aimo pätkän tätä uutta kirjaa lukenut. Aivan sama sanoma: kristinuskolla värjättyä antroposofiaa karttakeppi ojossa kaikkea materialismia, traditionaalisia hoitoideologioita sekä ylipäänsä valtaapitäviä piirejä kohtaan, ja henkisen heräämisen suosituksia kaiken lajin sairaille.

Karttakeppi ei kuitenkaan sojota voiman vaan voimattomuuden tunnossa. Rannikon vaisto hamuaa kyllä melkoisen pitkälle ihmisten ja organisaatioiden naamareiden taa, mutta hänen loogisanalyyttinen puolensa ei pysty rakentamaan siitä mitään selkeää kokonaisuutta, ei rakentavaa eikä riittävän terävää pystyäkseen todelliseen vaikuttamiseen, vaan se vyöryy puuromaisena sinne tänne.

Niin paljon kuin hän luulee olevansa totuuden asialla, ja toisaalta jopa aika pitkälle onkin, ei hän kestä nähdä "syrjimisensä" syitä yhtään itsessään, vaan vyöryttää ne muiden niskaan edellämainitussa "oheislukemistossaan", joka kertoo myös hänen henkilökohtaisesta tragediastaan:

En ihmettele sitä, että kustantajat ovat ilmeisesti kantaneet hänen tekstinsä tikun nenässä ulos, sillä sen anti ei riitä kompensoimaan kirjoitusteknisiä puutteita eikä kirjoittajan katkeruutta. Rannikko ei jaksa tajuta, että olennaisinta tietoa ei voikaan levittää, ja niinpä hän on elämänviisauden sijasta vaipunut elämänkatkeruuteen, saarnaavan nalkuttavaan vallan morkkaamiseen, koska hänen tärkeitä ajatuksiaan ei kuulla. Näyttäkääpä yksikin omakustantaja, joka ei tämänkaltaiseen itseensä yliuskoiseen itsepetokseen ole enemmän tai vähemmän sortunut, vedän ristin seinään.

<>

En usko Rannikon muuttumiseen, joten hän tulee varmasti jatkamaan myös omakustannustoimintaansa. Tämä kirja oli neljäs, viides tulossa tai jo ilmestynytkin. Ja parempihan se on kuin hiljaa oleminen. Jokaisen yhteiskunnan valtakäsitykset tunkevat syrjään vaihtoehtoiset tavat kokea elämä. Rannikon kaltaiset huutavan äänet korvessa kertovat tästä hukkautuneisuudessaan todellisesta puolesta, kuka enemmän, kuka vähemmän särkyneellä äänellä, ja sekin on parempi kuin täydellinen hiljaisuus.

Rannikko on yksinäisen tähden ratsastaja, eräs elämän moninaisuuden puolustajista. Kun hänen persoonallisen haaksirikkonsa suodattaa tekstistä pois, jää kaikesta huolimatta jäljelle tavallisen kansalaisen arkiharmaata näkemystä syvempiä oivalluksia kollektiivisen oikeassaolemisen vääristyneisyyteen.

 

Markku Siivola