Pois

Esko Miettinen: Sielu ei kuole - matkaopas tuonpuoleiseen. Kirjapaja 2002

 

 

KIRKKO JA KUOLEMANJÄLKEINEN ELÄMÄ

 

 

Viisikymmenvuotiaana alkoi teologi, toimittaja Esko Miettisestä kuolemanjälkeisyys tuntua tärkeältä. Varmaan jonkin verran hänen oman alkavan kuolemanpelkonsa ilmausta, arvelee hän itse toivoen kuitenkin sen olevan merkki myös materialismin yleisestä heikkenemisestä. Oma isä ja äiti jo hautaan saatettuina, muistot rakkaan ihmisen kädenpuristuksesta vain hetki ennen kuin hän makaa tuossa vuoteella otsa jo viilenneenä. Onko sielua, joka tuosta ruumiista on irronnut, mihin se on mennyt? Kristillisen uskon rikas kuolemanjälkeinen kulttuuri muuttui yleissivistyksestä häntä suoraan puhuttelevaksi. Martin Heideggerin häntä ennen koskettaneet ajatukset kuolemasta vaan ei kuolemanjälkeisyydestä elämän huipennuksena alkoivat haalistua hänen silmissään.

 

Miettisen mainio teksti jää monelta löytämättä  useammastakin syystä. Ensinnäkin kirjan ulkoinen kapeanohuenkorkea muoto viittaa aivan liikaa hartauskirjaan. Toisen erehdyksen luo sen otsikko, joka viittaa paranormaaleista asioista kiinnostuneiden rajatietopiirien henkihihhulismiin. Kolmas karkottava tekijä on kristillinen kustantaja, vaikka vuosikymmenien mittaan olen yhä enemmän ilahtunut Kirjapajan sallivuudesta antaa tekstien seilata kauaskin filosofian laajoille ulapoille, vaikka taivaanrannassa täytyy kotisataman aina hiukan näkyäkin.

 

Kristilliset linssithän ne ovat Miettisenkin nenällä, vaan miellyttävän kauas hän niillä näkee, tuloksena suppeankaunis tietokirja eritoten kristillisen tuonpuoleisuuskäsityksen muutoksista ja haaroista kautta vuosisatojen, joka jopa vapaa-ajattelijoillekin, noille kirkon ammattivastustajille, saattaisi olla kiinnostavaa luettavaa, avaahan Miettinen asiantuntemuksellaan suoran näkymän kristinopin ajasta riippuvaiseen kovin suhteelliseen luonteeseen. Monien kirkkoisien ajatusten erilaisuuksien esittelyn ja kirkollisten sanavalintojen analyysin kautta hän maalaa myös, joskin tahattomasti, näyn kristillisenkin järjen hukkumisesta omiin analyyseihinsa. Tätähän historia parhaimmillaan onkin; kaiken näennäisesti absoluuttisen suhteellisuuden osoittaja. Koska hän ei sorru uskontuputukseen eikä muiden suuntien halventamiseen, ei pelotteluun eikä ulkokohtaiseen tieteelliseen otteeseen, vaan puhuu henkilökohtaisella hiljaisella äänellä, miltei kuin pakinoiden, on hänen historiatietoiskunsa erityisen helposti sulavaa.

 

Hän aloittaa kirjansa esittelemällä kolme kristillistä kuolemakäsitystä; kuolema on unta, kuolemassa koko ihminen tuhoutuu, kuolemassa sielu eroaa ruumiista. Ensimmäinen ei ole saavuttanut keskeistä asemaa luterilaisessa kirkossa liian epämääräisenä, kuolemanjälkeisyyden liiaksi kilpailevien liikkeiden käsiin jättävänä.

 

Keskimmäisestä kuolemakäsityksestä hän löytää materialismin siemenen. Se on naamioitunut täyskuolema-teesin kannattajien holistiseen käsitykseen ruumiin ja sielun jakamattomuudesta. Tällaisen Troijan hevosen hän kertoo piispa Aimo T. Nikolaisen tuoneen suomalaiseen kristillisyyteen vuonna 1941.

 

Troijan hevosessa hän näkee toisenkin materialismin ilmauksen; lääketieteellisen kuolemakäsityksen, joka on täysin sidoksissa aineellisen luonnon tutkimustuloksiin. Viimeksi mainittu on lähinnä nykyisen kristinuskon mallia.

 

Mitä kuoleman jälkeen mutta ennen ylösnousemusta? Unessa vai kiirastulessa? Puhdistus- vai rangaistusprosessi? Pääsevätkö kaikki lopulta taivaaseen? Ratkeaako ihmisen iankaikkisuuskohtalo jo hänen kuollessaan, kuten vuodesta 1614 vuoteen 1984 oli suomalaisen  kirkkokäsikirjan kanta palatakseen sitten jälleen esirukouksin auttamaan vainajien sieluja. Danten Jumalainen näytelmä on taiteen kautta vaikuttanut kansainvälisesti ihmisten mieliin enemmän kuin kirkon opit konsanaan. Jo vuosituhansien ajan on kuolemanjälkeisyys läpi kulttuurien aina jossain muodossa noussut ihmisen kohtalon itsestään selväksi osaksi. Sitä nimittää Miettinen kristillisenkin vision sisältäväksi  ihmiskunnan laajaksi konsensukseksi, jota vastaan hän näkee nykyaikana nousseen modernin tämänpuoleisuuden paatoksen; tieteellis-teknillisen kulttuurin maailmankuvan, jossa syntymä ja kuolema ovat ihmisen äärimmäiset rajapyykit.   

 

Erityinen ansio on hänen rohkeutensa syventyä tarkastelemaan kiinnostuksella ja vakavuudella jopa New Age-tyyppisten suuntausten käsityksiä kuolemanjälkeisyydestä erityisesti luvussa kuoleman rajalla käyneitten ihmisten kokemuksista, sillä hän käsittelee niitä vielä laajemmasta ja vapaammasta näkökulmasta kuin rajatietopiirit, joille nuo kokemukset ovat luutuneet uskonnolliseksi itsestäänselvyydeksi.

 

Kristinuskolle tapaavat moiset ajatukset olla tietysti Perkeleen juonia, vaikkakin tyylikkäämpi tapa ajattelun ahtaudesta on vetäytyä kristinuskon toisen vihollisen; materialismin, iskusanojen suojaan, kuten tekee Miettisen teologikollega Martti Mäkisalo, jolle Miettisen näkökulma onkin "huuhaata" ja kuolemanrajakokemukset "hapenpuutteesta  kärsivien aivojen mielikuvitusta".

 

Miettinen tarkastelee rajatietopiireissäkin erityisen tunnettua Raymond A. Moodyn kirjaa Kokemuksia kuolemasta (Gummerus 1978) esitellen siitä myös keskiajalla sekä kristillisyyden sisällä syntyneitä kirjoituksia, myös omakohtaisista kokemuksista kertovia. Kristillisyydelle on kova pala noiden kertomusten universaali punainen lanka kokemuksen onnellisuudesta, myönteisyydestä, valo-olentojen kohtaamisesta, elämän muuttumisesta tuon kokemuksen jälkeen. Eikö kadotusta olekaan? Eikö ylösnousemuksen sanomaa tarvitakaan? Miten eri kirjoittajat ovat tuon ongelman itselleen ratkaisseet, on erityisen mielenkiintoista luettavaa.

 

Kun Miettinen saa pieneen kirjaseensa mahtumaan vielä tarkasteluja pääsiäisen ja pitkäperjantain tapahtumista, ylösnousemuksesta, Johanneksen ilmestyksen lopun ajoista ja Augustinuksen, Bunyanin ja Danten taivaskäsityksistä, jää siitä kaikesta kylläinen olo, jossa jopa järkikin on saanut osansa, vaikka painopiste onkin järjen ulkopuolella, siinä ulottuvuudessa johon yltävät vain kaiken järjen ja logiikan kahleista irtautuvat unet, myytit, runot, uskonnolliset kokemukset, ne tekijät, jotka rationaalinen mieli voi niin helposti huitaista syrjään, mutta joihin sisältyvät ne paljon valtavammat tekijät, joita jokaisen kulttuurin jokainen sukupolvi jokaisena aikana koettaa tavoittaa, Miettinen yhtenä suuremman kaipaajana niiden lukemattomien ihmisten loputtomassa virrassa, joka omien rajoitustensa läpi aavistaa olennaisimman läsnäolon todellisuuden.

 

Markku Siivola