Pois

Bernie Siegel: Rakkautta, lääkkeitä ja ihmeitä. Suom. Anna-Liisa Laine. Tammi 1989

KIRURGI JOKA PARANI

Placebon parantava vaikutus potilaaseen myönnetään ja tiedetään lääketieteen piirissä hyvin. Sen vaikutus potilas-lääkärisuhteeseen voi silti olla negatiivinen, sillä placebolla paranevaan liitetään hyvin hienosyisesti herkkäuskoisuuden ja harhaanjohdettavuuden ominaisuuksia. Ja sellaista potilashupsuahan ei voi kohdata todellisena ihmisenä.

Placebo on pelastus lääkärillekin. Sillä voi selittää pois mitä tahansa, suojata tilastojaan, käsityksiään sairauksien perusmekanismeista, koko tieteellistä maailmankuvaa.

Kirurgi Bernie S. Siegelin kirjassaan kertomat syövänkatoamisjutut ovat hurjia. Hän kertoo kyllä esimerkin kuinka luulo lääkkeen tehosta sekä kaatoi että nosti potilaan, mutta hänen parantumistarinoidensa ydin on kuitenkin toisaalla, paljon syvemmällä.

Hänen kirjansa on saavuttanut suosiota: amerikkalainen toissavuonna kirjoitettu alkuteos on kuulemma ollut yli vuoden Yhdysvaltain ja Englannin bestsellerlistalla. Siitä on itse Elisabeth Kübler-Ross (kansiliepeen mukaan) todennut: "Ihmeellinen kirja, joka jokaisen potilaan ja skeptisen lääkärin pitäisi lukea". Kirjan luettuani aloin olla hiukan samaa mieltä itsekin.

Siegel oli vuodesta 1974 alkaen turhautunut työssään kirurgina yhä enemmän hänen tajutessaan yhä kipeämmin kuinka hän suojautui omaa voimattomuuden tuskaansa vastaan lääkärinroolinsa taakse pystymättä ottamaan käyttöönsä sitä inhimillistä herkkyyttä, jonka hän tunsi kuitenkin vielä olevan itsessään olemassa. Syöpäerikoislääkäri Carl Simontonin tapaaminen sai hänen elämänsä vihdoin muuttumaan. Simonton ja psykologi Stephanie Matthews olivat käyttäneet visualisointitekniikkaa (opettamalla potilaita kehittämään mahdollisimman runsaita ja eläviä syövänvastaisia mielikuvia) syövän hoidossa ja kirjoittaneet siitä J.L. Creightonin kanssa kirjan Syövästäkin voi parantua. Siegel löysi Simontonin kursseilla Georgen, oman sisäisen johtajansa, "piilotajunnasta lähtöisin olevan mietiskelyn laukaiseman oivalluksen"; parrakkaan pitkätukkaisen valkokalottisen ja -kaapuisen nuoren miehen, joka on toiminut hänen apunaan siitä lähtien. Mieleeni muistuu tästä lähinnä Carl Gustav Jungin sisäinen johtaja Philemon, egypto-helleeninen häränsarvinen ja siivekäs gnostilaisvivahteinen pakanahahmo.

Näiden kokemusten pohjalta aloitti Siegel omat keskeisesti tunteiden ja kuvitelmien käyttöön perustuvat ryhmänsä vuodesta 1978, Poikkeuksellisten syöpäpotilaiden terapiaryhmä nimeltään. Hänen käsitystään syövästä elämäntilannereaktiona eikä primäärisenä sairautena ei traditionaalinen lääketiede ole koskaan edes puremisen jälkeen niellyt. Hänen mielestään syöpäpotilaalla on melko selkeä psykologinen profiili: ei läheistä suhdetta vanhempiin, omanarvontunnon vahvistamisen ja rakkauden saamisen tarpeesta johtuva pakonomainen ulospäin suuntautuminen, sosiaalinen tunnollisuus ja avokätisyys, ja näistä sosiaalisista saavutuksista huolimatta julkisivun takana piilevä kontaktikyvyttömyys, yksinäisyys ja riittämättömyydentunne, toisaalta tunnustuksen ja rakkauden menettämisen pelosta tarkasti kätketty ihannekuva "todellisesta minästä" joka on äärettömän lahjakas, määrätty hyödyttämään ihmisrotua epämääräisin mutta ainutlaatuisin suorituksin. Syöpäihmiset ovat siis mukavia - toisten mielestä. He ovat ehdonalaisia rakastajia.

Hän esittelee muutamia tutkimuksia, joiden mukaan eloonjäämisprosentti on tämänkaltaisissa ryhmissä ollut huomattavasti odotettua korkeampi. Ja muistelenpa jostain lääketieteellisestäkin julkaisusta näistä kokeista lukeneeni. Tällaiset tutkimukset tapaavat sisältää aina niin paljon virhelähdemahdollisuuksia, että se joka tahtoo, voi rauhassa kieltää niiden tulokset. Siegelin kirjan syvin arvo ei ole kuitenkaan paranemistuloksissa joita tietysti toivon hänen menetelmänsä voivan tuottaa - vaan sen psykologisessa, oikeastaan henkisessä sanomassa.

Hän kirjoittaa hyvin elävästi, niin - melkeinpä uskottavasti. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän aloin hänestä pitää. Hän osoittautuu avoimeksi kaikelle, myös selittämättömille tapauksille, joita hänelle itselleenkin on tapahtunut. Hänen suhtautumisensa niihin ja ylipäänsä elämään ja potilaisiin on miellyttävän rentoutunutta, huumorin arvon ymmärtävää, eikä haise edes dogmatiikalle. Hänen järkensä ja intuitionsa ovat kauniisti tasapainossa.

Tässä onkin hänen menetelmänsä - minkä tahansa elävän menetelmän soveltamisen vaikeus: olennaisin teho ei piile itse menetelmässä, vaan menetelmän käyttäjässä: Siksi tapaavat mitkä menetelmät tahansa, aina uskontoja myöten, kalventua perustajansa pidentyneiksi varjoiksi.

<>

Vaikka emme tiedä mikä meidät joskus parantaa, pääasiahan on että paranemme. Kipinä ryhdistäytymiseen sairauden keskeltä voi löytyä yllättäen mistä tahansa, vaikkapa Siegelin terävästä ja lämpimästä teoksesta.

 


Markku Siivola

kts myös Kalle Achté, Maija-Liisa Vauhkonen, Olavi Lindfors, Markku Salokari: Syöpä elämän kriisinä