Pois

Marja-Leena Parkkinen: Näkymätön kipu. Kirjapaja 2001

KIVUN TÖRMÄYSKURSSILLA

"...kuinka paljon vihaa me kaikki kannoimme meitä hoitanutta järjestelmää ja yksityisiä lääkäreitä kohtaan" kirjoittaa Kipupotilasyhdistyksen kokoushavainnoistaan Marja-Leena Parkkinen, 55, päätoimena kipupotiluus. Ohittaminen, avuttomuus, töykeys ja vähättely, siinä lääkäreiden neljä parkkislaista kuolemansyntiä. Niinpä, kaikkihan ne ovat joissain kollegoissa olemassa, niinkuin myös 'hankalat potilaat', keskenään näemmä ikuisessa vihanpidossa. Jo 22 vuotta on hän käynyt tätä taisteluaan kärsien oikean puolen leuka- ja kaulakivuistaan, joihin ei mikään keino auttanut, ei vahvasti tulehtuneiden, kalkkeutuneiden ja umpeutuneiden sylkirauhastenkaan poisto.

Mikä on Parkkisen kipujen ja psyyken yhteys, mikä syy, mikä seuraus, siinä keskeiset, molempia osapuolia raivostuttavat ikuisuuskysymykset kun lääketieteen harvat haravanpiikit eivät satu mihinkään konkreettiseen, jolloin psykosomatiikan roskakoppa tempaistaan esiin ja potilaiden halventaminen ja ylipsykiatrisointi alkaa.

Sairaanhoidon kritiikkini jälkeen joudun kääntämään katseeni Parkkiseen vastahakoisesti, sillä en voi olla haavoittamatta häntä. Onneksi en ollut kuullut hänestä mitään ennen tämän kirjan lukemista, joten mielipiteeseeni ei ole ollut vaikuttamassa muu kuin hänen oma tekstinsä.

Parkkinen on vihassaan osittain oikeassa, ja osatotuus häntä tuhoaakin. Se hämärtää elämisen välisävyt mustavalkoiseksi maailmaksi jossa hän kärsii itse ja on omalla osuudellaan mukana lähiympäristönsäkin kärsimyksissä privaatissa, työelämässä ja potilaana.

Hänen tekstinsä on kaameaa - en voi sitä lievemminkään sanoa. Yksi henkilö, eräs erikoishammaslääkäri, saa ruusuja ilman risuja, lisäksi muutama muukin yksilö saa jonkinlaisen osa-armon hänen silmissään. Ne jäävät vain sivujuosteiksi häntä hoitaneisiin ihmisiin kohdistuvassa sapensylkemisessä (joka tuo mieleeni kaksi samanhenkistä tulitusta: Aili Honkanen: Bakteeri vaiko virus, 1998,  ja Martti Kainulainen: Kaijan kirja, 1992). Kiputarinan lisäksi kirja on myös itsehoitotilitys hänen koko elämästään pikkutytöstä alkaen, läpi avioliiton ja eron tuskan, ihmisyhteyden hapuilun, ymmärtäjän, ammatillisenkin, kaipuun.

Niin kipunsa kuin muunkin elämänsä kuvauksen hän paisuttaa niin ylilyöväksi, että ymmärrän hyvin, miksi hän joutuu kipuineen epäilysten kohteeksi ja psykiatrisesti leimatuksi, jos hän edes murto-osan verran on vastaanotoilla käyttänyt samantyylistä kaikkien kohtuuden äyräiden yli vaahtoavaa räikeää ilmaisutapaa. Hänen kärsimyskuvauksensa ja muukin tekstinsä on niin ylilyövää leiskuntaa, että on aivan ymmärrettävää että hän on säkkiin ja tuhkaan pukeutuvalla traagisella dramatiikallaan osallinen oman itsensä eristystilaan. Kirjan tunnehyrskyt ulottuvat niin hervottomiin ulottuvuuksiin että sen uskottavuus kärsii kaikilla rintamilla, ja karkottaa varmaan suuren osan hänen kaipaamastaan kirjan kohderyhmästä.

Voin hyvin ymmärtää, että hän kertoo hänen kirjansa alkuversion lukeneen kustannustoimittajan sanoneen kivunkuvausta epäuskottavaksi sekä että hän on hyvästä kirjoittamiskyvystään liiankin tietoinen, jolla toimittaja on ehkä tarkoittanut hänen taipumustaan pyöritellä kieltämättä sujuvaa kynäänsä ylikiemuraisuudessaan itsetarkoituksellisille lausekyheröille.

*

Lukija saattaa luulla että pidän hänen kipuaan psyykkisenä. Väärin. Hänen kipunsa on todellista ja häntä piinaavaa. Siitä ei ole mitään epäilystä. Tyypillisesti käytetty Parkkistakin raivostuttanut ilmaisu 'psyykkinen kipu' on vain ymmärtämättömän sairaanhoidon psykiatrisoiva poltinmerkki.  Mikä on Parkkisen kivun syy, sitäkään en tiedä, kuten ei näytä tietävän kukaan muukaan.

Kirjan traagisuus on siinä, että hänen ilmaisutapansa vahvistaa hänen kertomuksensa kohtelustaan täysin ymmärrettäväksi. Juuri sellaiseen inhottavaan kohteluun joutuu sillä kielenkäytöllä, mitä hän kirjansa läpi harrastaa. Muuta realistista vaihtoehtoa ei hänellä ole edes olemassa. Jotkut sairaanhoitojärjestelmän työntekijät voivat yksilöinä olla vaikka kuinka ihastuttavia, mutta järjestelmä kokonaisuutena ei kestä eikä tule kestämään Parkkisen lähestymistapaa. Hampaisiin joutuminen on varmaa, nimettiinpä siinä taistelussa syntipukiksi kuka tahansa.

Sairaanhoitoon ei kuitenkaan ole pesiytynyt se ihmiskunnan inhottavin ymmärtämättömien joukko, vaan loppujen lopuksi kovin tavallinen kokoelma ihmisiä, tyhmiä ja viisaita, kylmiä ja lämpimiä, vihreitä ja kokeneita, taitamattomia ja taitavia. Kohtaamisen ongelma heidän kanssaan kuten myös Parkkisen muissa ihmiskontakteissa syntyy molemminpuolisen ymmärtämättömyyden tragediasta.

Markku Siivola