Pois

Marja-Leena Parkkinen (toim.): Luottamus. WSOY 1989


KLASSINEN KOOSTEKIRJA, NYT LUOTTAMUKSESTA


Neljä lääkäriä, yksi erikoissairaanhoitaja, yksi sivutoiminen psykoterapeutti, yksi luontaisterapeutti, kolme kirjailijaa, kaksi vakinaista ja yksi freelance-toimittaja, teologi, suurin osa jonkinasteisia julkkiksia tämän yhdeksäntoista kirjoittajan palapelissä, jonka kokonaiskuvaksi pitäisi muodostua Luottamus. Kuten näissä yhden asian ympärille kehrätyissä kirjallisissa hattaroissa on tapana, ei kirjoittajavaljakko aina laukkaa samaan suuntaan, vaan itsekukin mutkittelee annetun yleisteeman rajaa itsensä ja tehtävänsä väliä sen verran kuin sielu ja kustantaja sietää.

Kirjan nimen huomioiden hyökkäsin ensimmäiseksi professionaaliparanoidikko Paavo Haavikon kirjoitelman kimppuun. Joko Paavo pehmentyikse, nutun nurin käänteleikse, Kaukomieli kansan keskeen panssareittansa palaikse? - Vaan ei toki, yhtä teräksenkovana kuin aina hän keinahtelee Suomenlahden sarvimiinan lailla vähäpiirteisen elegantisti, jalostettua kyynisyyttä täynnä.

Helsingin Sanomien Sakari Määttänen sitävastoin yllättää kertomalla avoimesti sulkeutuneisuudestaan sotalapsikokemustensa ja sankarivainajaisänsä muistojen kautta, juuri sillä tavoin, että hän on todellakin uskottava. Noin minäkin haavoistani kertoisin, jos uskaltaisin.

Psykiatri Claes Anderson kertoo että jos toinen kaksosista sairastuu skitsofreniaan, sairastuu toinen vain 50% todennäköisyydellä jos he ovat kasvaneet erillään syntymästä lähtien, 90%:n jos samassa kodissa. Hän asettaa luottamusakselilla vastakkaisiin päihin Kafkan, perusluottamuksen täydellisen puutteen loistavan kuvaajan, ja Shakespearen, jonka teoksissa kaikesta tappamisesta huolimatta väreilee aina syvempi vakaa perus, luottamus elämää puoltaviinkin voimiin.

Orvokki Aution korsi kekoon on novelli katkerasta, perusluottamuksen puutteen omaavasta onnettomasta vanhasta Lilja-neidistä. Elina Hytönen taas siitä, kuinka hänestä oli vähällä tulla sellainen, miestenvihaaja.

Täysin odottamatta, tai oikeammin vastoin odotuksia (minulle) tuntematon suuruus, jo 35-vuotiaana evp. psykologi, fil.lis Pekka Sauri, ei nyplännytkään omaa pientä piparkakkutaloaan universumin nurkkaan, vaan astui ulos luottamukseksi luullusta takertumisesta omiin pieniin uskomuksiinsa. Hänen kolmen sivun tarinansa on hohtava helmi, jaarittelujen laimeista liuoksista saostunut ankara kide.

On rehellisintä aloittaa tyhjästä. Vuorenvarmasti on syytä luottaa vain täydelliseen epäluottamukseen ja kaiken varmuuden puuttumiseen .... aamunkoitteessa voi vuoteen toinen laita olla äkkiä tyhjä. Pöydän kulmalta löytyy hätäisesti repäisty viesti, ja jäljelle jäänyt saa taas luvan totuttautua uuteen koordinaatistoon.

Hän ei kuitenkaan jää äärettömyytensä kellumaan vaan tulee takaisin maksaen tietoisesti sen hinnan, minkä olemassaolosta monet eivät edes tiedä.

... tyhjyydellä juhlimisesta joudun palaamaan hattu kourassa sitä yhteistä todellisuutta kohti, jonka uskottavuudelle ei ole mitään riippumatonta kriteeriä ja johon voimme luottaa ainoastaan sikäli kuin otamme tieten tahtoen tai vasten parempaa tietoamme allekirjoittamamme sopimukset todesta. .... Nöyrästi suostun yhteisen edun nimissä pönkittämään tavanomaisuutta ja turvallisuudentunnetta silläkin uhalla, että tarpeettoman suuri osa todellisuudesta joudutaan määrittelemään tietynlaiseksi.

Tämä tutun turvallisen toistuvuuden kuolema lakastuttaa meitä joka hetki monin erilaisin tavoin.

...sokean luottamuksen alue kasvaa ennen kuin arvataankaan kattamaan kohta kaiken mikä suinkin on ajateltavissa ja kuviteltavissa. Maailma kiteytyy rakenteeksi, jossa kokemuksilla on oma nimensä, paikkansa ja merkityksensä. Kamppailu tätä lukkoon lyömistä vastaan, alituinen kysely toinen toisiltamme miltä tuntuu ja onko yhteisiksi joskus sovituissa tai perityissä tavoitteissa tänään mieltä, huomaamatta omaksutun sokean luottamuksen horjuttaminen on niiden velvollisuus jotka jaksavat, kehtaavat ja uskaltavat. Silti jostain yhteisten käsitystemme raskaan asfaltin alta murtautuu käsittämättömästi esiin vielä jotain elävää, taimella olevaa, kohta taas katoavaa.

Siunattuja ovat sitten ne hetket kun yhteisymmärryksen kokemus joko sanattomasti tai sanojen avulla saadaan syntymään. On kuin taivas lankeaisi välähdyksenomaisesti maan päälle. Kun niitä hetkiä yritetään toistaa ja vangita systeemiksi, ne ovat jo kuolleet käsiimme, ja niiden todenperäisyyden tarkistaminen on vaarallista: usko saattaa osoittautua katteettomaksi, ja jäät huutamaan kylmäksi käynyttä nimeä tyhjille seinille.

Siinä on kuitenkin ainoa toivo.

Toivo on asetettava siihen .... että kuitenkin on mahdollista leikata kaiken sen läpi mikä on käynyt vaivattomimmaksi pitää totena ja mikä saa enemmistön tekemään tänään uudelleen mitä eilenkin. .... Maailma kannattaa pelastaa jälkipolville, jotta mahdollisuudet yhteisyyden tavoittelemiseen vielä säilyisivät. Tämä soi madrigaalina korvissani, ja sulan luottamaan siihen, että jossakin on joku joka kokee samoin.

"Ainoa, jolta hädässä ja tuskassa on pyytänyt apua on Hän. Se ettei hän aina ole vastannut pyyntööni, ei ole saanut minua menettämään uskoani" kertoo kirjailijaveteraani Helvi Hämäläinen seuraavilla sivuilla. Selaan kolmea lehteä taaksepäin: "Hädässäni voin huutaa Jumalaa, mutta Jumalan iso alkukirjain saattaa koska hyvänsä muuttua pieneksi .... ehkä se taivaallinen ilmoitus joka sai minut luottamaan ja uskomaan olikin heikon hetken aistiharhaa, ja ehkä se oikea elämys naulitsee minut lopullisesti vastaansanomattomasti vasta sitten kun olen siihen valmis."

Kummalla heistä on parempi olla, siinä analyytikoille iltapuhteeksi näperreltävää. Ei pidä antaa sen hämätä, että Hämäläinen sanoo rukoilevansa pinnallisesti ja kelvottomasti. Päällystakin hän kuitenkin sai Jumalalta, kun hän 15-vuotiaalle pojalleen sitä toisen maailmansodan talvipäivien aikana pyysi. Rukouksen jälkeisenä päivänä eräs hänen tuttavansa lahjoitti hänelle sellaisen.

Päivi Huuhtanen, 43-vuotias "virkaheittoinen kirjallisuuden ja estetiikan tutkijaopettaja Helsingin yliopistossa", lisäksi matkapuhuja ja mietiskelykirjojen kirjoittaja on ripustanut mietteensä luottamuksen punaiselle langalle ilman pyykkipoikia, tahtovat näet hulmuta vähän minne sattuu. Yhteys ja kieliasu on pakotettu, ajatuksenkulku hukkautumaisillaan muodolliseen pitsinvirkkuuseen. Hän ennättää käsitellä Boccaccion Decameronea ja Raamatun seksikohtia, pula-aikaa, Neuvostoliittoa, työsuojelulakia ja ammattiyhdistyksiä ennenkuin saapuu luotettavimpaan tilaan: kuolemaan.

Kirsti Blomqvist, ihotautilääkäri ja psykoanalyytikko, tietää luottamuspulan suuruuden tavanomaisuuden potilassuhteissa. "Miten välttää olemasta sadisti tai masokisti, joihin kumpaankin on yllin kyllin mahdollisuuksia" kysyy hän työstään, ja ihme ja kumma, koulutustaustastaan huolimatta Oidipus & Kumppaneita lukijansa kurkusta alas tunkematta (liekö 64-vuotisen elämäntaipaleen tuomaa viisautta) hän haluaa vain sairauden kääntymistä elämään päin, johon ajan kanssa rakennettu luottamussuhde antaa oman tukensa.

Tapiolan seurakunnan kirkkoherra Tapio Saraneva osoittaa ettei moniin kristittyihin voi luottaa, mutta vielä valheellisemmat ihmiset löytyvät hänen mielestään kristittyjen piirin ulkopuolelta.

Leena Maria Blinnikka johtaa Turun yliopiston psykologian laitoksella tutkimusprojektia "Ruumiinkuva ja psykoterapia" ja hiukan karttakepin makuisesti kertoo keksimiensä ruumiinläheisten dialogien lisäksi kollegansa kanssa kehittelemästä "kokonaisilmaisun ryhmäterapiasta", joka tuntuu olevan yksi Sensitivity Trainingin toistensa päällä kiipeilyn muunnelma eli ruumiinkieltä hyväkseen käyttävä terapiamuoto. Ketään ei kuitenkaan painosteta käymään toiseen kiinni.

Lääkäri Hannu Savolainen, nyt 35 vuoden ikään ehtinyt, arvosti vasta vuosia myöhemmin nuoruuden psykologisminsa huumassa inhoamansa anatomian opettajan neuvoa potilaaseen suhtautumisessa: jos potilas on vanhempi, kohtelen häntä kuin vanhempiani, samanikäisiä kuin veljiäni ja sisariani, nuorempia kuin lapsiani. Placebolääkkeet ja kielellisen kommunikaation vaikeus saavat sijansa nekin.

Sosiaalityöntekijä, lastensuojelija ja perhekonsultti Esa Siekkisen tuskainen ironia nuorisorikollisten ja sellaiseksi aikovien ammattiymmärtäjistä on herkullista luettavaa. Hän näkee sen kvasipositiivisen ammattilällyttelyn läpi, joka pukeutuu rakkauden ja ymmärtämisen sokerinmakeaan kaapuun. Oikein sopivaa luettavaa nuoriso"terapeuteille"! Avainlauseena voi hänen jutussaan pitää vaikkapa seuraavaa: "Minä en luota näihin nuoriin. Heihin voi luottaa mutta heihin ei saa luottaa! Minun on kohdattava heidät sellaisina kuin he ovat: jätettyinä, petettyinä ja pettämään oppineina. Epäluotettavina."

Sara Heinämaan alias Jorma Vertalan pottuilu naisen teeskentelystä on niin piilotetun ironista, etten oikein enää tiedä onko hän oikeastaan tosissaan. Pari muuta kirjoittajaa sekoilee niin taiteellisesti, etten tohdi niistä mitään mainitakaan.



Markku Siivola