Pois

Heikki Silvennoinen, Pasi Tulkki (toim). Elinikäinen oppiminen. Gaudeamus 1998

 

KOULUTUKSEN KOIRATARHA

 

Muistin väärin. Kirjan toimittaneiden valt.lis. Heikki Silvennoisen ja Pasi Tulkin Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa sijaitseva ammatillinen päämaja nimeltään Koulutussosiologian tutkimuskeskus (www.utu.fi/erill/RUSE) ei sisältänytkään taistelevaa sanaa kriittinen, joka 60-lukulaisessa sielunmaisemassani olisi selittänyt miksi radikaaliparrat ovat tässä teoksessa niin törröllään opetusalan edustajien keskiluokkaisiin ihanteisiin naamioitunutta katalaa vallanhimoa vastaan. Kirja on kuin koiratarha, kukin kuudesta kirjoittajasta vuorollaan, Silvennoinen peräti viidesti ja Tulkki neljästi, louskuttamassa jokaista ohi kulkevaa opettajain inhaan rotuun haiskahtavaa tyyppiä. Tieteellisyyttä on vaikea yhdistää tämän luokan emootioihin, joten olkoon - toimittajiensakin toivomuksen mukaisesti - osallistuvaa polemisointia. Kun koulutussosiologian tutkimus on Suomessa vain tämän keskuksen spesialiteetti, yli 30 tutkijan voimin, voidaan opettajaparkoja vain sääliä.

Tekijöitä sapettaa kirjaviisautta yliarvostavien opetuksen ammattikuntien monopolistinen oikeus myöntää yleisesti arvostettuja todistuksia, muodollisten pätevyysvaatimusten ylivalta, opetuslaitokset perinteistä arvohierarkiaa pönkittävänä ja ammattien erityisvaatimukset syrjäyttävänä standardisaatiomyllynä, joka ei pysty opettamaan edes ammattien keskeistaitoja saati muita ammatissa onnistumiseen vaadittavia taitotyyppejä, mutta on parempiosaisten perheiden hyvä strategia kamppailussa elinmahdollisuuksista. Heitä kiukuttaa ammattiopin eristäminen työelämästä kouluihin, jossa se on vaarassa akatemisoitua. He tähdentävät työhön itseensä sisältyvää, yhä vähempiarvoiseksi käynyttä koulutusta ja oppimisen muotoja, vallankin oppisopimuskoulutusta. Opettajakuntaa hellemmin he kohtelevat työnantajia, työvoimaviranomaisia ja poliitikkoja.

Jälkikirjoitus on kirjan kokonaishengen mukainen kolmen kirjoittajan voimin suoritettu sapensylky Valtioneuvoston asettaman elinikäisen oppimisen komitean lokakuussa 1997 luovuttaman Oppimisen Ilo-mietinnön päälle. Tuo keskiluokan uskontunnustus kun muun muassa uskoi opetukseen ihmelääkkeenä ja uskalsi asettaa opettajillekin, noille koulutusliturgiaansa veisaaville mestaroiville besserwissereille tehtäviä.

Vaikka heidän ärhentelynsä huvittavaa onkin ja vaikka he yhteiskuntatieteilijöiden tapaan kirjoittavat monimutkaisesta aiheestaan kovin assosioivasti ja viitemerkintöjään uskovaistekstitiheydellä viljellen, niin toisaalta he ovat kasanneet niin runsaasti faktatietoa tekstiinsä että siitä riittää pitkään pohdittavaa missä, miten ja keiden toimesta tätä kansaa pitäisi opettaa, miten liikaväestö varastoidaan koulunpenkille, mitä tehdä tohtoreille, mitä työnantajan juhlapuheet paljastavat. Eritoten työelämän ja erillisten opetuslaitosten tarjoaman opetuksen ja niissä oppimisen edellytysten väliseen rajanvetoon kirjoittajat tarjoavat monipuolisen aineiston, joten tämä hengeltään polemisoitunut ja politisoitunut teos sopii - riippumatta siitä ketkä lukija itse valitsee syntipukeiksi - nimenomaan aikuiskoulutuspolitiikan ajankohtaisten kysymysten erittelyyn niin kunta- kuin työpaikkatasollekin.

Markku Siivola