Pois

Pia Tähtinen: Diabeetikon tarina. Tammi 1988
Jennifer Rees Larcombe: Minä en parantunut. Suom. Heljä Meuronen. Kirjaneliö 1988
Joseph Heller, Speed Vogel: Ei mikään naurun asia. Suomentanut Liisa Ryömä. WSOY 1989.

KUKIN TAUDISTAAN TAVALLAAN

Sairausvalistuskirjoja kirjoittavat lääkärit, potilaat ja toimittajat. Pia Tähtinen kuuluu potilassarjaan, ei niin kirjallisiin mutta sitäkin kotoisempiin kertojiin. Tähtinen on sairastanut lapsesta saakka insuliinia vaativaa sokeritautia, ja nyt 48-vuotiaana jakaa kokemuksiaan muillekin. Tyylillisesti aivan toista luokkaa oleva diabetestietoisku oli viime vuonna ilmestynyt Teresa McLeanin kirjoittama Metallin maku (WSOY 1988). Hänpä olikin toiminut sanomalehti- ja radiofreelancena, joten eron ymmärtää. Olennaisinta on toki itse sairaudesta valistaminen, vaikka hyvän tyylin siivittämänä tieto saapuisi kieltämättä helpommin perille. Tähtinen pysyy tiukasti vain tautinsa ympärillä, liiankin yksityiskohtaisesti, sillä valtaisa ylimäärä nimiä, paikkoja, kellonaikoja ja verikoearvoja vain hajoittaa itse pääasiaa. Kymmenesosa tällaisten pikkutietojen määrästä olisi ollut ehdoton maksimi.

 

Tähtinen on käynyt kurkistamassa traditionaalisen lääketieteen tuolle puolen ja tulee sieltä takaisin E-vitamiinin, käärmeenmyrkkyvalmisteen Viborinin, lesitiinin, vehnänalkioöljyn, kivennäisainepuristeiden, seleenin ja maitoheran hyödyllisyydestä vakuuttuneena. Erään sittemmin Lääkintöhallituksen kynsiin joutuneen mineraalitohtorin hupsuttelut hän toki tajusi tämän vastaanotolla käydessään. Hänen sympatiansa tuntuvat olevan enemmän vaihtoehtopuolella, traditionaaliseen lääketiede saa sen verran tuta jopa kiitostenkin aikana tyyliin:

 

"Minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa minua hoitaneista lääkäreistä. He ovat kaikki asiantuntijoita ja myös ystävällisiä ja asiallisia, ainakin niin kauan kuin potilas kiltisti kuuntelee heitä ottamatta itse kantaa asiaan."

 

Hän itse otti kantaa sairautensa komplikaationa saamansa Charcotin nivelen takia vaatimalla ensin Turun yliopiston keskussairaalalta korvausta siitä, etteivät lääkärit päässeet oikeaan diagnoosiin riittävän ajoissa, tekemällä vaatimuksensa hylkäämisen jälkeen Lääkintöhallitukseen kantelun, joka sekin hylättiin, sitten vielä uudelleen TYKSiin, josta saikin lopulta hiukan rahaa, mutta joka kuitenkin samalla totesi, että kukaan ei ollut missään vaiheessa syyllistynyt hoitovirheeseen tai laiminlyöntiin. Kukapa missään taistelussa vapaaehtoisesti mieltään muuttaa, ei muuttanut Tähtinenkään.

 

Omassa työssäni olen erikoistunut hankalien sairaskorvauskiistojen ratkomiseen, ja tiedän kuinka käytännöllisesti katsoen kaikki nuo kiistat voidaan nähdä sekä myös nähdään kovin ristiriitaisilla ja tiettyjä vakiokuvioita noudattavilla tavoilla. Niinpä en loppuunpalaneisuuteni keskeltä jaksa tällaisille kiistoille muuta kuin huoahtaa muistellen nuoruuteni hokemaa: "Tapelkaa pojat, niin saatte tupakkaa".

 

<>

 

Täysin toista maata tai oikeammin taivasta on Jennifer Rees Larcomben selostus omasta virusperäisestä keskushermostosairaudestaan, joka on tehnyt hänet lähimain liikuntakyvyttömäksi. Sairaus jää täysin teologisen pohdinnan varjoon. Larcombe näkee Jumalan puuhailevan ympärillään milloin minkin tarkoituksen ja suunnitelman kanssa, ja selvennykseksi viljelee raamattuviittauksia klassisten sulkumerkkien sisällä. Liekö hirtehishuumoria maininta hänen esipuheessaan, että pastorikin on tarkastanut hänen tekstinsä ettei vain joitakin kauhistuttavia teologisia virheitä olisi mahdollisesti pujahtanut tekstiin. Hänen huumorissaan on ylivireä sävy, samanlainen, jonka nuoruudessani tapasin "-is"-päätteitä (Meris, rippis jne) viljelevän "iloisen kristillisyyden" parissa, vallankin EYL:n jos en väärin muista. Vaan kaikkihan me haemme turvaa omista jumalistamme vaikean paikan tullen. Lienee sekin silti parempi kuin tyhjyydestä tyhjyyteen johtava itsemurha.

 

<>

 

Poikkeavin lukemani potilaskirja on tähän mennessä kyllä taatusti tunnetun kirjailijan Joseph Hellerin ja hänen ystävänsä Speed Vogelin vuoroluvuin kirjoittama kuvaus Hellerin sairastumisesta Guillain-Barrén oireyhtymään, harvinaiseen lihaksia lamaavaan, joskus tappavaankin hermotulehdukseen. Heller joutui vuodepotilaaksi, mutta kuntoutui puolen vuoden kuluessa taas jotakuinkin käveleväksi. Kirja keskittyy tähän Hellerin sairaala-aikaan. Sisällys on varsinainen Janssonin kiusaus, asiasta ja asian vierestä selostamisen sekasotku. Kuin pahaiset poikanulkit herjaavat ystävykset niin toisiaan kuin kaikkea ympärillään liikkuvaa, väliin hauskasti, väliin karkeasti, tyylinsä menettäen, vitsiä päkistäen ja tyhjiä höpöttäen. Tyyli on hallussa kummallakin, siksi voi kirjaa lukea niin romaanina kuin sairauden kuvauksena.

 

 

Markku Siivola