Pois

Raimo Vakkuri: Pelimerkeistä persooniksi. Otava 1998

KULTTUURIMME MITANMUKAINEN TERAPEUTTI

Parisuhdepatologiksi ja ihmissuhdekouluttajaksi nimitetty, TV:stäkin tuttu Raimo Vakkuri on laatinut työstressistä kertovan kirjan, joka kuuluu profiilittomiin ihmissuhdeteksteihin, joiden melko tavallinen piirre on ripauksen ylivireinen letkeilytyyli, sinänsä lämminhenkisen jutusteleva mutta yhtäkaikki pintaan jääviä "älä hermoile, ota iisisti" tokaisuja sekä loputtoman määrän "pitäisi, täytyisi" -kehotuksia viljelevä. Juuri sen kaltainen seuranpito tyydyttää maksimaalista lukijakuntaa. Samasta muotista syntyy myös eräs miespuolisten mielisairaanhoitajien alalaji, iloisen kristillisyyden suuntien retriittikurssittajat ja "myönteisen ajattelun" edustajat (Pekka Hämäläinen: Jos tapahtuisi ihme. Tammi 1994).

Vakkurin syntipukin etsintä on kahtiajakoista. Toisaalta kaikkia osapuolia ymmärtävää lempeyttä ja varoittelua syntipukin etsimisen haitoista, toisaalta tekstissä on aistittavissa syylliset tahot jotka riistävät, maksimoivat voiton, uhkaavat ja juonittelevat kollektiivisena pimeytenä, jota hän ei pysty eriyttämään ihmisyksilöiksi. Heijastaneeko tuo hänen itse kuvaamaansa taistelua irti kelpaamattomuuden, osaamattomuuden ja syyllisyyden tunteistaan. Niitä samoja joita meillä kaikilla kuitenkin on kuten ehkä vuoteessa peiton alla sen uskallamme itsellemme hetken tunnustaa.