Pois

J.A.Hollo: Sielun vaellus. Päiväkirjamerkintöjä 1918 - 1967. WSOY 1985

KULTTUURIMUSEON PORTINNARAHDUS

"Sic transit gloria mundi", näin ajattelen minäkin kuten Kai Laitinen J.A.Hollon (1885 - 1967) päiväkirjaotteista kootun kirjan jälkisanoissa. Laitinen kuitenkin peruu huudahduksensa sopimattomana, minä taas pidän sitä juuri sopivana.

Kuka oli Hollo? Ensin luulin joksikin paraseuran tyyppikaheliksi, joka on värkännyt taas jonkin teosofisväritteisen lastenkirjan, koskapa jostain omituisesta syystä on joku - kustantajako vai Hollon oma tytär, joka nämä otteet on koonnut? - antanut kirjalle nimeksi Sielun vaellus.

Kirja vaikutti minuun. Tai ei kirja lainkaan, vaan ne puitteet, joista se on syntynyt. Kirja on ihmisen hetkellisyyden, kulttuurivirtausten nopean katoavaisuuden, kulttuurinkantajien rajoittuneen taivaanrannan tosite, ajan armottomasti paljastama. Se on kuin museon oven hiljaisen raottumisen narahdus, sitten lopullinen sulkeutuminen. WSOY on "suhtautunut myötämielisesti" Hollon satavuotissyntymäpäivään ja julkaissut ovennarahduksen; rivit, jotka sen jälkeen unohtuvat.

Kuka Kukin On 1982 - kirja ei enää tiennyt mitään edesmenneestä kasvatus- ja opetusopin professorista vaan tiesipä hänen pojastaan, oikeustieteen tohtorina elämäänsä elellen jossain Helsingissä. Tiesipä myös Kai Laitisesta, nyt 61-vuotiaasta kotimaisen kirjallisuuden apulaisprofessorista, hänkin minulle tuntematon. Laitinen Hollosta: "Kun tiedetään, että kaikki kasvatusopin opiskelijat ja tulevat opettajat joutuivat lukemaan hänen teoksiaan liki nejän vuosikymmenen ajan, on selvää, että hän oli aikansa suuria kulttuurivaikuttajia. Kasvatustieteilijä, kriitikko, suomentaja, kirjailija, suuren elämäntyön tehnyt". Ja jo nyt unohtunut. Hollo rakasti filosofiaa ja estetiikkaa, oli kiinnostunut etiikasta ja psykologiasta. Tohtorinväitöskirja käsitteli aihetta "Mielikuvitus ja sen kasvattaminen". Hän kirjoitteli myös kasvatuksen teoriasta, Itsekasvatuksesta ja elämisen taidosta, kirjoitteli Parnassoon ja Valvojaan aforismejaan, käänsi suomeksi muutama sata teosta ja toimi kirjallisuuskriitikkona puolentoista vuosikymmenen ajan. Aikansa vaikuttajia Laitisen mukaan - ja silti niin kovin ohut.

Hollo itse Friedrich Hölderlinin (kuka enää tuntee tämän merkittävän runoilijan?) suulla: "Kärsivät ihmiset katoavat, vajoavat sokeasti hetkestä toiseen kuin vesi vuosimäärin karilta karille viskoutuen alas tietymättömään". Sinne sammuvat Tulenkantajat, Saarikosket ja Kekkoset, Tapio Rautavaara ja Armi Kuusela. Vain muutamasta jää patsas nyyhöttämään pulunkakkapäineen puiston laitamille tulevan kansan siitä omine huolineen ohi vaeltaa.

Jääkö Hollosta jälkipolville mitään hänen päiväkirjamerkintöjensä ja muutaman aforisminsa niukalta pohjalta arvioituna? Hän vaikuttaa haaveksivalta esteetikolta, jonka maailmankatsomus oli huomattavan hajanainen, hiukan lapsenomainen mutta lapsenomaisuudessaan aito. Hänen esteettismystiset kokemuksensa estivät hänen sieluaan kivettymästä, ja tämä eittämätön vapausmomentti näkyy myös hänen tekstissään, mutta riittäviä analyyttisiä resursseja hänellä ei ollut, joilla olisi saanut vaistonsa jäntevästi silloitettua ajatteluunsa. Hänen sanallinen hapuilunsa oman sielunsa sisään jäi köyhäksi, hämmästelevän kyseleväksi ja keveästi huudahtelevaksi. Ikäkään ei tuonut hänen päiväkirjamerkintöhinsä juuri mitään muutosta. 82-vuotiaan Hollon teksti ei sisällä sen syvempiä aineksia kuin 33-vuotiaankaan.

Jälkipolville kestävää en hänen ajattelussaan voi nähdä, siinä määrin hän oli hukkunut oman aikakautensa käsitteisiin. Hän ei päässyt koskaan syvempiin ilmiöihin ihmisyksilön sisäisten tekijöiden kuvauksessa, eikä laajempiin antropologisiin näkymiin, vaan jäi kuuta katsellen soutelemaan eurooppalaisten kulttuuri-ilmiöitten pintavesiin. Vain hänen lapsenomaisuutensa, sielullinen herkkyytensä on aikakaudesta riippumatonta, mutta koska hän ei saanut sille kunnollista muotoa, ei siitä ole kantavaksi ainekseksi myöhemminkään.

Kirjan takakansi puhuu Hollon "syvästi tuntemasta suvereenista kosmopoliittisuudesta", joka hiukan viittaa tähän sielun herkkyyteen, mutta antaa sille monin kerroin mahtipontisemman muodon kuin mitä se ansaitsee. Samalla tavoin tuntuvat hiukan hullunkurisilta takakannen maininnat "impressionistisista vinjeteistä", "painokkaista aforismeista" ja "filosofisesta jykevyydestä", jota viimeksimainittua ei Hollossa kyllä tunnu olevan tippaakaan. Filosofinen rimssureunaisuus pikemminkin.

Laitinen toteaa, että Hollo ei vaatimattomuutensa vuoksi pyrkinyt kulttuurivaikuttajien eturiviin, mutta että siihen todellisuudessa kuuluisi. Omasta mielestäni Hollo on ollut juuri oikealla paikallaan, eli hieman sivussa, ensinnäkin kaunispiirteisen vaatimattomuutensa vuoksi, kuten Laitinenkin toteaa, mutta myös hieman hymyilyttävän naivin ihanteellisuutensa takia. Holloa tulevat arvostamaan vain samalla tavoin läiskittäisen ja ystävällisen kauniin ja ihanteellisen maailmankuvan omaavat sielunveljet, jos hänen tekstiään enää arkistojen kätköistä tämän satavuotismuistopuheen museonovennarahduksen jälkeen enää löydetäänkään.


Markku Siivola